SIELUJEN SOINTUJA

Musiikin  voima, lohtu, turva, toivo  sekä  vain niin suuri merkitys minulle musiikilla on.
Minulle on musiikki ollut nuoresta asti kovin rakasta.
Se on kulkenut elämässäni niin ystävänä, turvana, toivona, lohtuna, kuin ilona ja hyvin hetkien  sijana.

Musiikki on elämääni antanut sävyjä ja tunteita monet vuodet.
Minulla on paljon ihania ja voimakkaitakin muistoja musiikista.
Live keikoista ja ihan kuuntelemisestakin.
Minulla on 2 henkibändiä, niin sanotusti. Toki kuuntelen paljon muutakin musiikkia, rauhallisesta rokkiin sekä myös heviäkin.
Bändeistä mainitsen mm. SenteNced, Amorphis, Apocalyptica, Mokoma, Viikate.. Myös 90-luvun ensi kokemuksista lähtien grunge on yhä rakasta. Mm. Nirvana, Pearl Jam, Alice In Chains, Soundgarden.
Eniten kuuntelen kuitenkin rokkia.

Minun ihan lempi bändit, juuri ne ns. henkibändit on CMX sekä   KOTITEOLLISUUS.
Kumpikin bändi on ns. pitkänlinjan bändejä.
Tällä  kertaa otan aiheeksi bändin Kotiteollisuus, jonka lyhennän KT tai Kotsa.



Minun ensi kosketus KT.n musiikkiin oli vuonna  1998 tai 1999.  Heinäkuussa se oli. Isoveli  oli maininnut bändistä ja kävin Ilosaarirokissa KT.n keikan silloin kurkkaamassa. 
Se vain alkoi iskemään minun makuuni musiikillisesti kuin salama. Soittopaikkana oli sellainen teltta, 2. teltta, kun 3. teltta oli pienempi. Bändin keikalla oli paljon porukkaa, mutta ei liikaa tungosta. Siinä vaiheessa bändiltä (tietoa keräsin myöhemmin) oli julkaistu  levyt Aamen, Eevan perintö. 
Lappeenrannassa perustettu 3 henkinen bändi mikä soitti aikoinaan myös muitten miesten kanssa   bändissä nimeltä Hullu ukko ja Kotiteollisuus.
Vuonna 2014 bändin viralliseksi bändin jäseneksi nimettiin e Miitri Aaltonen. 
Aaltonen oli toki jo välillä ollut keikoilla niin taustalauluissa, kuin toisinaan kitaraa soittamassa.


Aloin sitten 90-luvun lopulla hankkimaan itselleni bändin levyjä. Niitä on kertynyt tosi monta. KT on tehnyt suuren määrän levyjä ja uusin levy ilmestyy vielä tänä vuonna.


Tänäkin päivänä KT.n musiikki kulkee monesti mukana. Se soi autossa ja monesti kotona pyörii päällä joku levy.Keikkoja on monta kymmentä missä olen käynyt. Käyn  nykyään milloin pääsen tai pystyn lähtemään, harvakseltaan. Mutta musiikki on onneksi kotona aina. 


Muistan kun vuosina 2003-2006 olin paljon  keikoilla. Se oli omaa opiskeluaikaa ja junalla pääsi kätevästi vielä alennuksella.


Helvetistä itään levyn ilmestyttyä vuonna 2005 KT alkoi saamaan enemmän julkisuutta vaikka saikin sitä jo aiemmin, ehkä enemmän 3.levyn Kuolleen kukan nimi levyn  julkaisun jälkeenkin.

Bändin keulamies, myös kirjailija, on Jouni Hynynen.
Hynynen sanoittaa ja säveltää biisit. 
Kirjoittaa myös kolumneja, kirjoittaa bändin keikka ja levyn teko päiväkirjat.


Minä nostan hattua täysin hänelle. Hynynen on nero, kovin lahjakas mies, joka tekee sanoituksia biiseihin joskus aika tiukallakin aikataululla.


Saan elämässä  paljon musiikista. Milloin huonoon, milloin hyvään. Joskus musiikista saa voimaa vain ihan arkeen... se on sellaista omaa tukeakin.
Luen myös KT.n sivuja sillä esim keikka päiväkirjat on omasta mielestä hauskaakin luettavaa.


Musiikki on omanlaista tarinaa. Jostainhan ne sanat tulevat. Hynysen sanoituksissa on niin elämän makuista kuin yhteiskuntaan viittaavia tekstejä. Elävästä elämästä soita omia tekstejä. Tekstit usein puhuttelevat, koskettavat ja usein myös lohduttavat elämän aallokoissa ja myräköissäkin.



Hynysen sanoituksissa on kaihoa, ironiaa mutta myös jotakin älyttömän kaunista.
Hynysen tekstit ovat vahvoja, ne ovat myös kovin kantaaottavia monesti.
Tykkään siitä, että uskaltaa ottaa kantaa sekä voi siellä seassa nähdä jonkun pilkkeen silmäkulmassa tai saada siitä tekstistä jotain voimakasta itselleen.


Toki soinnut  ja sävelet, niistä enempää tietämättä tai ymmärtämättä, tekevät biisistä täydellisen  sanojen kanssa. 
Useinmin   uuden biisin kuultua minä kuuntelen sanoja.


Olen itse sellainen runosielu ja kovin verbaalisesti lahjakas, näin minulle on sanottu. Koen itselleni kirjoittamisen olevan kovinkin tärkeä asia elämässäni. Rakastan kirjoittaa.


Käyn usein musiikin tekstit lukien ihan läpi.

Hynysellä on montakin  tekstiä mitkä puhuttelevat kovin vahvalla sanomalla tai ovat siellä jossain toivon, kaihon, uskon ja ymmärryksenkin välimaastossa.


Itse  voin samaistua usein teksteihin sillä mitä on itse tullut elämässä koettua ja elettyä, siihen mistä on kyse sanoissa. Kovin moni biisi on kuin omaa elämää olisi vain siinä mukana.


Tekstit elävät  ja joskus, millon missäkin, saan  jonkun biisin sanoja vain mieleeni ja alan hyräillä tai laulella. 

Tykkään myös Hynysen kirjoista.  
Hän on kirjoittanut monta omaa kirjaa ja ilmeisesti tämän vuoden syksyllä ilmestyy mieheltä romaani.


Joillekin Hynysen sanoitukset eivät vain avaudu, eikä musiikki itsessään niinsanotusti iske. Kukin voi ja saakin valita mistä tykkää ja ei tykkää. Mitä kuuntelee ja mitä ei kuuntele.


Minulla on bändin kaikki pitkäsoitot levyinä sekä sinkkuja ja kokoelma levyjä. 
Omat suosikit vaihtelevat, mutta on ehdottomia suosikki biisejä mistä laitan jotain tänne kohta. 


Viimeisin levy on Kruuna/Klaava mikä ilmestyi vuonna 2015.
Se levy oli omanlainen terapia levy minulle äitini kuoleman jälkeen. 


Minä   ostin levyn huhtikuussa 2015 Lappeenrannan Levykauppa Äxästä. Siellä oli silloin itse bändin jäsenet mukana, sain levyn kansiin miesten nimmaritkin.


Levy on minulle toiminut omanlaisena tukena myös äitini kuolemasta selviytyessä. Levy on vahva kokonaisuus, se on ehjä ja siinä on voimakkaita biisejä.

Viime aikoina olen kuunnellut taas sitä levyä paljon.




Listaan seuraavaan joitakin KT.n biisejä mitkä juuri tänään tuntuvat erittäin tärkeiltä.
Tosin tuo lista vaihtelee, huomenna se voisi olla jo erilainen. 



Laulu kuolleille


Levyltä Kruuna/Klaava (2015).
Levy soi usein, mutta viime päivinä tuo biisi on soinut usein!

"Liian kauan oot yksin keskustellut kanssa  vessan peilin. Monin  selityksin yrität olla  olla heittämättä veivin...
Sieltä mistä portaat nousee taivaaseen, siellä rämmit, kunnes löytyy sateenkaaren pää. Tulevaisuus selvää on, mut huomista et nää."

Vahvaa sanomaa siitä, että usein ollaan itsensä kanssa jopa hukassa. Niin minäkin usein  olen, hukassa. Mutta olen aina löytänyt itseni sieltä ulos.
Usein katson peiliin ja mietin asioita, välillä käynyt tosi mustissa, onneksi sieltä aina päässyt kohti värejä.




Laulu on Kuollut


Ukonhauta levyn (2009) viimeinen biisi.
Tykkään valtavasti jo sävelensä takia. Tosi kaunis.
Tuomas Holopainen (Nightwish yhtyeen nokkamies) on ko. levylle käynyt (osin muillakin levyillä) osaan biiseistä koskettimia. Ko. biisissä on sävellys puolella olleet kaikki KT miehet sekä myös Holopainen mukana. Siinä on todella kauniita kohtia koskettimilla. Se tunne, kun musiikin soidessa iho alkaa väreillä jok'ikinen kerta, kun biisin kuulen. Se on mahtavaa.

"Kaunis laulu on kuollut, lintuni, et enää löydä luokseni.
Se hävisi taivaan tuuliin ja saa meidät kaikki kaipaamaan..."

Kaunista  vaikka suruisaakin. Olen paljon kuunnellut suruisina elämäni aikoina. Omanlainen surubiisini.




Poissaolevalle ystävälle

Ei kuulu keikkasettiin ikinä, varmasti kovin henkilökohtainen biisi itse biisin tekijälle.
Olen kuunnellut paljon jo tärkeiden ihmisten kuoltua, mutta eniten äitini sekä iskäni kuoltua.


"Kaihoisa laulu kulkee vierelläni. Hengittää ilmaani... ...Poissaolevalle ystävälle nyt malja nostetaan...."


Raskaat veet


Sanat osuvat kuin nenä naamaan.
Raskaat on veet elämässä välillä. Usein voi ajatella, että elämä on kun vesi missä on raskaat tai tyynet veet.



"Sinä kiipeät hattaravuorta ja koetat päästä huipulle ennen iltaa. Sinun sanasi pitää kuin lukinseitti, kuljet haurasta kuunsiltaa.... Ylität raskaat veet, niin raskaat veet.."



Vaikka elämä on välillä niin raskaissa vesissä oloa, sitä rimpuillaan ja ollaan joskus  liikaakin kiinni siinä vanhassa tai tutussa. Päästäessä irti jostakin ja varsinkin päästessä  siitä huonosta irti, on helpompi olla. Toki se hattaravuori ei välttämättä ole joka kerta se paras minne mennä vaikka se olisi kuinka makeaa. 
Raskaissa vesissä käyminen toki auttaa näkemään elämää välillä eri viisiin ja oppimaankin jotain.

Mikä se on kenenkin hattaravuori? Sen voi kukin toivon mukaan itse edes joskus päättää.






Kädessäni

Vahva biisi mikä on ollut vuosia  kovin rakaskin biisi. Niinhän niistä kovin moni on. 
Kädessäni on paljon, kun osaa vain tarkkaan välillä katsoa eikä vain sählätä ja höslätä. Tämä olisi ihan jokaiselle hyvä vinkki elämään. 


" Saan kädessäni pitää tätä maailmaa.
Kädelläni minä saan kaiken valon siitä puristaa.
Kaunista sadetta, maa ja taivas ovat täynnä lehtiä. Kaunis loppu, kaunis lähtö, ihmisen ehtiä."

Pidin helmikuussa 2015 kädessäni äitin uurnaa, äitin tuhkat siinä kädessäni...Juuri silloin oli konkreettisesti kädessäni maailma..
Mutta usein  siinä voi olla muutakin, jopa kaunista. 




Yö päivää keinuttaa

Näen biisissä jotakin tarinaa parisuhteessa olevista.
Toivoen, että kukin pari löytää ne hyvät eikä vain huonoa sekä yhteinen tie on luja kulkea.


Vahva on sanoma: 
" Elämä lupasi  liikaa kai, sait syliisi vain arjen.
Etkä mitään muuta saa,
yö päivää keinuttaa.
Minä lupasin liikaa kai, sait sydämeesi arven.
Etkä mitään muuta saa, 
yö päivää keinuttaa."








Raskas kantaa

Elämä on välillä  niin raskasta kantaa.
Se on valtava kuorma, olkapäillä  
asuvat mustat linnut ja nauravat räkäistä nauruaan, jalatkin on liian raskaat ja painavat kulkemaan enää raskasta matkaa.
Sydän on kuin kivinen möykky 
ja sielukin tuntuu vain mustalta.


"Sydän on täynnä tyhjää, silti se raskas on. Se on raskas kantaa, raskas kantaa....."


Joskus on vain kuin sitä tyhjyyttä, tyhjää, mutta hitto, että se on kovin  painavaa silti...

Rakastan biisin sävel maailmaa. Kitaraa kunnolla jne. 







Taivas tippuu



Tämä laulu on kuin suruni  laulu.
Tämä laulu on soinut vuosia sitten jo usein, kun joku ihminen kuollut.
Siis minun tuntema, osa ystäviä,  osa sukulaisia.


Mutta eniten se alkoi soimaan, kun äitini kuoli tammikuussa 2015.
Biisi on kovin kaihoisa ja surullinenkin. 
On se tunne kamala, kun saa kuoleman viestin tai löytää ihmisen kuolleena. Minä olen kokenut nuo molemmat.
Minun taivas on silloin tippunut vauhdilla päälleni. Ja mustat pilvet taivaalta tippuivat myös, kuin  jättäen minut niitten alle makaamaan.
Siitä jotenkin selvinneenä olen huomannut, että nyt on  taivas  onneksi päälläni, se ei tippunut vaikka niin luulinkin tai se ei tippunut oikeasti vain minun surussani se tippui.


" Taivas tippuu. Kuunsäde sammuu  ja uudet loistavat voimissaan.."

Niin kun joku rakas ja tärkeä  lähtee, nukkuu pois. Hänen kuu sammuu, syttyy tähdeksi ja loistaa yhä siellä. Tänne jää monta kulkijaa suremaan ja ikävöimään. Mutta onneksi meillä on muistot sisimmässä ja se tähti. Uusi voima jostakin, haikeus ehkä menetetystä ihmisestä ja hänen elämään antamastaan, kaikesta hyvästä ja rakkaasta. 
Esimerkiksi äiti kuoli, hänen kuunsäde sammui. Minä jatkan eloani ja kulkuani tässä maallisessa niinkuin minulle suodaan. Minulla on oma kuunsäteeni ja se tähteni jo jossain odottamassa.







Kruuna/Klaava



Etsitään elämässä kruunaa tai klaavaa, sitä punnitaan ja mietitään, mikä on parasta tai mikä nyt oikeaa, mitä kellä milloinkin. Elämän valintojakin on ne onko se kruuna vai klaava.   Joskus olen sitä mieltä, että kumpi vain niin se on hyvä ja oikea. 

" Emme osaa tai valita voi kruunaa tai klaavaa.."






Taivaankaunis



Biisi mistä olen saanut vuosikausia 
ison voimani. Oikeasti
  harmaiden hetkien, mustien aallokkojen aikoina minä taistelin ja pääsin ylös sieltä. Löysin ne värit ja itse sain itseeni tolkkua ja päätin, että selviän.
Voima mikä sanoissa on, voisi olla elämänohje jopa monelle.

" Vaikka rumuutta sataa niskaan, sen pilvistä en välitä. Elämän harmautta kukaan ei puolestani väritä."


Niin lopulta itse noustava ylös,löydettävä värit eloon. Ihmiset ja asiat auttavat. Kuitenkin ehkä itse voi olla lopulta vain täysin itsensä opettaja, ohjaaja, auttaa itsensä mustasta kohti värejä. Kenenkään olemassaolon, auttamisen, tukemisen, rinnallakulkemisen, kuuntelemisen ja välittämisen tai rakastamisen tekoja väheksymättä. Ne ovat valtavan suuria elämässä lopulta.




Kaikki sitaateissa olevat tekstit on tehnyt Kotiteollisuus 
laulaja-kitaristi Jouni Hynynen.





Osa 2 tulee tähän joskus....



Kotona sunnuntaina
 24.7.2016.

ELÄMÄN KEINUSSA

Nyt on kulunut aikaa, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään blogiini.
Moni tietää tätä jo lukiessa, että mitä on tapahtunut.
Nämä menneet kuukaudet viime joulukuusta tähän hetkeen ovat olleet kovin raskaat, yllättäviä, ihmeellisiä, aallokoissa ja myrskyissä oloa sekä myö niitä uskon, toivon, lohdun, kauneuden, valon, ilon, rakkauden, onnen kimaltavia säteitä.
Kirjoitan nyt tämän tänne ikäänkuin auki, että saan samalla näitä asioita kuin itselleni kirjoittaa. En halua rypeä vain suruisissa ja huonoissa asioissa kirjoittamalla vain myös kirjoitan hyvistä asioista tähän blogiini varmasti vielä.
Kerrankin kun saan istuutua ja olla koneella rauhassa, en löytänyt silmälasejani ja juuri ne viimeksi sängyn vieressä tänä aamuna olivat. Ne helpottaisi kirjoittamista, mutta menee tämä ilman niitäkin. Elämä on välillä outoa, hävitän tavaroita ja unohdan mitä olin juuri tekemässä.

No niin. Minun vuosi alkoi ihan hyvin, toivoa oli paljon ja monesta asiasta. Niin omasta, perheen kuin lähimmäisen rakkaan iskän tilanteesta. Iskä sairasti sydämen vajaatoimintaa ja odottikin Kys.ille aikaa tahdistimen laittoon.
Kuitenkin minun aamuni 11.1.2016 oli se milloin se kaikki mureni, kaikki murtui niin pirstaleiksi kuin vain pystyi. Minä menin iskän luokse pakkasaamuna, reilusti silloin olikin pakkasta. Minulla oli jännä olo, että siinä suinkin vain eskari pojan viennistä joutuisin piakkoin käymään iskän luona. Joku jännä etiäinen kenties, sellainen olo siinä mennessä minussa humahti... Minä olin oikeassa..Avatessa omalla avaimella oven, kun ajattelin valojen ollessa poissa (kajasti aina verhon läpi aamulla, jos oli valot) ehkä nukkuvan vielä tai jatkavan unia aamupuuhiensa jälkeen, kuten usein hän teki. Mutta ei iskä vain nukkunut, oli ollut hereiklä. Oli netti päällä sekä valot, jotain syömistä pöydällä. Mutta siinä minä kohtasin elämäni järkytyksen: iskä makasi sängyssään, ei enää hengittänyt ja iho oli jo vaalentunut osin harmaaksi, osin siniseksi... Minun iskä oli kuollut! Minä huusin ja menin shokkiin, huusin minä kirkuin ja itkin. Sen muistan yhä miten sekaisin minä olin.. Aloin elvyttämään vaikka minä tajusin samalla, etten enää voi auttaa. En enää voi auttaa, en yhtään mitenkään. Isi oli irroittanut elämästä enkä minä enää pystynyt kuin katsomaan, itkemäään, huutamaan.... Juoksin ulos, muistan miten kylmä oli mutta minä huusin, koputin naapurien oviin ja huusin. Joku nainen, kuin enkeli, tuli apuun. Kysyi mitä tapahtuu. Kerroin. Hän juoksi iskäni asunnolle. Hän soitti ambulanssin. Soitin miehelieni huusin vain, hän arvasi ja oli 5 minuutissa ehkä jo luonani. Soitin täällä asuvalle veljelle, joka oli koiransa kanssa juuri lähdössä ulos. Kun mieheni saapui, hän li arvannut, että ei voi muuta kuin olla nyt appiukko kuolleena..Niin olin kirkunut vain, ettei siitä voinut erehtyä. Siinä hän minua piteli ja iskäni vieressä seisoimme sykikkäin.... miten minä olin nähnyt jotain niin jätkyttävää. Miten minä vain katsoin iskää ja silitin ja halasin. Siinä vain isin ollessa paikallaan. Hänen sydän oli vain siinä nukkuessa sammunut. Niin ambulanssi ensihoitajat  sanoivat, ettei iskän kuolema ilmeestä päätellen ollut kivulias kuolema. Siitä sain lohtua. Iskän elämä päättyi kuin eräs suruvärssy kertoo, jotenkin näin: Voiko täältä kauniimmin lähteä kuin nukkua hiljaa pois. Isi nukkui pois. Fyysisesti pois, eläen minun sydämessä.



Minun mielessä kävi heti ajatus Miksi taas minä? Miksi juuri minä löysin iskän? Minä näin jo äitini kohtauksen ja elvytin eikä äiti selvinnyt. Sen asian kanssa olen elänyt niin paöjon, että olin jo hyväksynyt äitini kuoleman ja sen, että kaikkeni tein mitä osasin ja pystyin, äitin elämä ei ollut enää minusta kiinni eikä muistakaan, aika vain oli tullut. Lopulta jossain vaiheessa pystyin ajattelemaan iskän kohdalla samoin. Hänen aikansa oli tullut. Mutta niinkin lähellä, kuin maanantaina iskä kuoli ja tiistaina hänellä oli aika sairaalalle nesteenpoistoon missä kävi säännöllisesti. Lääkitys ja muut olivat kunnossa, ainakin mitä olin listoja ja lääkärien lausuntojakim tutkinut tarkasti. Minä olin edellis viikonoppuna nähnyt isiä ja pessyt hönen luona pyykkiä. Kävin lauantaina, kun maanantiana iskä kuoli. Iskä oli vähän nuhainen ja yskäinen, muttei sen kummempaa eikä ollut huono olo, kun kysein. Minä aamulla siitä otin puhtaan valkean lakanan ja peittelin iskän sen alle. Iskä makasi lakanan alla ja poliisiti kävivät.. kaikki oli vain tyhjää. Jotakin he juttelivat minulle. Ottivat kuvia ja soittivat johonkin. Tuli myös ruumisauto ja kaksi miestä. En enää halunnut katsoa miten he iskän sinne lavetille laittoivat, mutta kävimme pihassa saattamassa iskän autolle asti. Minä pidin kättä pressulla ja toivotin hyvää matkaa... Siinä soitteli mieheni surun viestiä ja veljeni toiselle veljelle ilmoitti asian. Lopulta minä sain pari puhelua tehtyä ja sinä samana päivänä minä etsin iskän puhelimesta kaikki numerot ja ilmoutin iskän kuolemasta monelle omasta puhelimesta. Osa soitti takasin ja itkimme parin ihmisen kanssa yhdessä puhelimessa. Suru hiljenti, kosketti. Iskällä oli monta ystävää ja tuttujakin paljon. Hän oli pidetty mies, hieno mies, jonka elämä päättyi talvisena maanantai aamuna omaan kotiinsa. Olimme löytäneet vihjeen, iskä oli 6.40 jotain soittanut samana aamuna vastaajaansa, ilmeisesti joltain kuunnellut viestin. Minä saavuin iskän luose joskus 9 aikoja. Arvelin, ettei iskä kovin pitkin ollut voinut olla menehtyneenä. Mutta apua ei ollut ehtinyt soittaa. Uskoin, että ilman kovia kipuja iskä lähti.....


Siitä alkoi suru mikä on kestänyt kauan.. olen jotenkin siitä selvinnyt, mutta jälkeenpäin miettien en tiedä läheskään kokonaan miten olen selvinnyt. Olen käynyt todella raskaissa vesissä. Halusin nähdä iskän ennen Kuopioon lähtöä missä hänelle tehtäisiin ruumiinavaus. Kävin keskiviikkona 13.1 katsomassa isiä mieheni kanssa terveyskeksuksella. Iskä oli juuri silloin kangistunut. Ihminen kangistuu noin vuorokauden päästä kuolemastaan ja se kestää noin vuorokauden, kertoi vahtimestari. Hän oli sama mies, joka oli paikalla silloinkin, kun kävimme äitiä katsomassa. Minä siis sain nähdä isin. Kävimme yhdessä mieheni kanssa sanomassa ikäänkuin omat jäähyväisemme rakkaalle iskälle sekä appiukolle. Suru koskestti valtavan paljon lisää sinä päivänä, se alkoi lisää konkretisoitumaan. Saimme veljeni toiselta paikakunnalta meille samalla viikolla. Torstaina 14.1, kuukautta ennen syntymäpäiväänsä, iskä lähti ruumiinavaus reissulle Kuopioon ja seuraavana torstaina tulisi takaisin. Kävimme jotain asioita läpi kahden veljeni kanssa. Saimme hautajaisia järjestettyä. Minä sain apuja kotona mieheni ollessa poissa töistä, elämä oli täysin mustaa, mutta jotenki niin outoa, että en ehkä kuitenkaan töysin tajunnut iksän olevan poissa... Välillä kaikki tuntui tosi tyhjältä, tein asioita ja osasin toimia. Jälkeenpäin tajusin, että minun järkytys kestikin kauan. Se alkoi vasta häipymään monen viikon päästä. 15.1 kävimme veljeni kanssa hautaustoimistossa ja valitsimme jo arkun, venearkun. Iskä oli järviä ja vesiä rakastava mies, hän veneili aikoinaan ja hänen viimeien sänkynsä sai olla kuin pieni vene.. Meillä oliv varmasti hyvät muistot ajoilta, kun koko perhe olimme saarissa, veneilimme ja oli elämä hyvin. Monet kerrat vain iskän kanssa myös veneilimme. Me molemmat halusimme juuri sellaisen arkun iskälle, että isillä olisi hyvä olla. Se oli myös kunnioitus miehelle, joka aina oli meidän lapsena ja nuorina ollessa meidän veneen, sellaisen paatin, kapteeni. Aina, vaikka myrskysi, pääsimme turvallisesti perille. Iskä piti siitä huolen! Isille oli tehty 19.1 ruumiinavaus kuopiossa. Tuo selvisi myöhemmin iskän papereista, jotka sain ehkä vasta kesäkuussa postitse. Silloin 19.1 oli kuopus poikamme esikoulun vanhempainilta. Jotenkin sen sain menemään, vaikka osa tiesi miten suuri suru oli perhettämme oli kohdannut.

Pääsin onneksi jatkamaan psykologi käyntejä. Olin iskän kuolin viikolla soittanut asiasta. Kävin pitkään ja vieläkin osin käynneillä sitä käyn läpi. 28.1 tuli tasan vuosi äitini kuolemasta. Samana päivänä kävimme isin asunnolla sitä tyhjentämässä ja sinä päivänä minussa myllersi niin paljon. Itkin veljelleni, että vuosi vain kun äiti kuoli ja nyt ei oo enää iskääkään, täällä asuntoa vaan tyhjennetään....Itkin myöhemmin kovin äitini haudalla samana päivänä. Miten minun maailmani olikin rikki, miten minä olinkin hajalla. Mutta minä sain ystäviltä, sukulaisilta niin paljon tukea, että vaikka minä vapisin ja tärisin, minun jalkani eivät kantaneet, minä selvisin aina vain hetkestä kerrallaan. Niin, huomasin, että kyllä aloin selvitä aamusta iltaan, Selvisin sen mistä voimaani saan muutenkin eli musiikin avalla myös. Selvisin sillä, että olin käynyt valtavan elämän suruni jo edellisenä vuonna äitini kuolemasta ja yhä olin siitä hajalla osin. Mutta minä elin, olin hengissä. Minä tiesin, että voin selvitä ja selviän, niin minä päätinkin, minä selviän.

 Meillä oli appiukon 70 vuotis juhlatkin. Jaksoin mennä sinne. Kävin tilaamassa kukkia iskän hautajaisiin, tein ohjelmalehtisiä, kävin terapiana niitäkin asioita kuin läpi. Kirjoitin runoja. Kävin kuolinilmoituksen varaamassa lehteen. Kävin äitin haudalla ja itkin siellä myös äidille kuin kerroin, ettei isiäkään enää ole. Kävin itse oman huonon voinnin takia lääkärissä ja sain lopulta labroihin lähetteet. Minulla alkoi suuret kivut mitkä oli olleetkin, mutta ne isoni ja paheni yhä vain. Olin täysin rikki niin fyyisesti kuin henkisesti. Päivät olin joko yksin tai näin ihmisiä, yritin kotihommia saada tehtyä tai hoisin muita asioita, kun pojat olivat esikoulussa sekä koulussa. Sinä aikana sain paljon myös muostikuvia iskästä ja iskän veljen kanssa kävimme iskän elämää kirjoitellen läpi. Sain kuvia iskästä lapsena ja nuorena. Iskällä ei omia kuvia niin ollutkaan, joitakin. Tiesin miten haluan iskästä kirjoittaa ja kertoa hautajaisissa ja niin teinkin. Keräsin iskästä kuvia papereille ja laitoin ne siniselle kartongille. Halusin muistopöyän iskälle ikäänkuin. Sain ikäänkuin vapaat käet veljiltäni. Minä tein koska koin sen ehkä terapiakssi.

Tuli sekin päivä, kun oli iskän arkkuun laitto ja saattaminen kappelille. Minä se isoveljeni täältä kävimme, toinen veli ei päässyt. Muistan miten tärisin itselleni pukiessa kotona päälleni ja jalat täristen autoa ajaessa hakemaan veljeäni. Olin edellisenä iltana jo kirjoittanut tekstit isille mukaan arkkuunsa ja varannut isille vaatteet mitkä olimme veljien kanssa valinneet. Se oli laskiaistiistai 9.2 ja aika oli kello 12.00. Menimme ja meille sanottiin, ettei kannattaisi köydä enää katsomassa, olihan iskälle tehty avaus ja aikaakin oli jo kulunut.. Halusimme käydä. Hautastoimiston mies puki yksin iskän ensin kuten sovimme ja odotimme ovien takana. Sitten kävimme isin kuona.. Muistan ne askeleeni kuin hidastetusta filmistä arkulle ja isin luokse. Sen käteni, joka halusi kosketaa kuitenkin vielä isin poskea ja kosketinkin. Iskä oli ihan siisti puku pällä. Kravatti kaulassa, valkea paita. Minä laitoin iskälleni Finnairin kravatti korun siihen ja muun merkin. Iskä sai lähteä vain parhaimmissa vaikka hän oli usein kovin vaatimaton mies. Halusimme, että isin mukana lähti muisto myös työajoista sekä kunnioitukssta minkä hän niin Finnairilla kuin Ilmailualanunionin touhuissa vuosia teki. Iskä oli eläkkeellä, sairaseläkkeellä monta vuotta ennen kuolemaansa, mutta usein puhui työajoista vielä. Hän oli tosi pidetty mies työ sekä liitto piireissä. Paperit missä oli omat tekstini luin ja sujautin ne arkkuun iskän mukaan. Pistin myös kaikki kuuden lastenlasten kuvaa mukaan sekä pienen enkelin laitoin siihen iskän pään viereen. Minä halusin vielä enkelin, vaikka tiesin, että nyt isi oli turvassa, nekelien huomassa. Annoin myös lasteni antamat pienet lego jutut, kun he hakusivat ne ukille mukaan. Olin sanonut pojille, että käyn vielä ukin katsomassa ja viemässä arkun kappelille odottamaan hautajaisia. Pojat sanoivat " kun ukki leikki meidän kanssa joskus legoilla, ukki saa ne". Minä ja veli seisoimme ja itkimme. Ihmisestä jää lopulta vain sellainen kuori. Olemme oikeasti vain kuori pinnan alla. Se mikä tekee meistä aunutlaatuisen on se mitä sisällämme on. Ei se miltä näytämme. Lopula se kaikki on vain hiljaisuutta eikä meillä kellään ole kuin se kuori kun lähdemme elämästä. Laitoimme yhdessä veljen kanssa kasvoliinan iskän kasvoile. Kuten äitillekin sain laittaa. Veli sulki hautaustoimiston miehen kanssa arkun kannen....... Saatoimme iskän viekä kappelille, veli siinä kyydissä ja minä ajoin perästä. Näimme miten arkku  nostettiin lavetille autosta ja laitettiin omaan säilöön, turvaan, odotamaan siunausta. Kuin ihan pieni oma huone, missä on turvaisaa odottaa viimeistä matkaansa. Siinä minä vielä pidin kättä isin arkulla ja sanoin kiitos kaikesta iskä, hyvää matkaa.. Kun se ovi meni kiinni minun sydän kuin olisi pysähtynyt.. sinne iskä jäi, vain nimi ovessa kertoi. Kiitimme ja kävimme katsomassa hautapaikan. 14.2 iskän syntymäpäivä. 68 vuotta syntymästä.. Minä vein kappelin luo silloin kynttilän. Se päivä oli kovin tyhjä vaikka silloin oli ystävänpäivä. Pari päivää siitä maailma taas pysähtyi, veljeni koira, vajaa 8 vuotias ihana karvainen ystävä, oli pitänyt viedä viimeiselle matkalleen. Hän oli kivuissa ja niin oli paras ystävä päästää pois, ettei kärsi. Se oli meille suuri suru myös. Itkin niin sitäkin ja kävin veljeni luona sinä päivänä... Sanoin, että nyt hää lähti isin matkaan... niin ehkä.. Iskä kävi välillä koiraa viemässä lenkille- Sateenkaaren sillalle pääsi hän. Lepää rauhassa rakas turrikka ystävä. Olit meille niin rakas ja sitä olet aina!

Samana päivänä tapasin papin. Hän oli erittäin lämminhenkinen ja lohdutti hänen sanansa. Yhdessä mietimme virret ja hän kyseli iskän elämästä. Vietimme myös esikoisemme 8 vuotis juhlia. Sain ne jotenkin menemään ja sain apuja pojan kaverien äideiltä. Oli ensin 18.2 kaveri syntärit paikassa missä muksut saa leikkia ja puuhata samalla ja siellä oli herkut, kotonamme siis ei ollut silloin juhlia. Vasta parin viikon päästä


Sillä viikolla oli lauantaina 20.2 iskän hautajaiset, oli klo 11.00 Veljeni tuli perheen kanssa edellis päivänä meille. Kävin valmistelemassa muistojuhla paikassa asioita ja vielä lauantain aamuna kävin siellä. Mieheni kanssa ajoimme hautajaisiin kaksin autossa. Muistan sen kun kellot jo soivat kappelilla ja mieheni kanssa menimme autosta ulos. Muut olivat menneet jo muulla kyydillä. Miten minun sisin värisi ja sain sanotuksi vain "iskän kellot"... Tapasin pitkästa aikaa setäni, kaikki 4. Iskä oli heistä, viisi veljeksisestä katraasta toisiksi nuorin ja kuoli heistä ensimmäisenä. Niin kuolema ei katso ikää, ei se tunne numeroita. Jotenkin se meni, kävin ihan yksin siinä kun arkku tuotiin paikalleen iskälle puhumassa ja pidin kättä arkun päällä. Silloin minä lopulta tajusin, että mitä minä olin kokenut, muutkin, monet muutkin. Vaikka olin sen nähnyt ja saanut sen kokea, jotenkin se lohdutti ja konkretisoitui aina uudelleen syvemmin. Siunaus oli kaunis, oli kaunis puhe kyllä papilta ja paljon kaunista jäi siunaiskesta. Muistan sen miten katselin ulos ja näin ne kärrit odottamassa, se hytkäytti ja moni muukin. Toki eniten arkulla käynti ja laskiessa omia kukkia, sinivalkoisia kukkia ja ymmärtäen, että pian meidän on vain aika mennä ja iskä laskea hautaan. Sitä hetkeä haluaisi vain pitkittää, sitä odotusta haluaisi vain pitkittää.. Muttei voi. Miten kauniita kukkia ja sanoja iskä arkun luona sai. Miten minä murruin lopulta, kun arkkua lähdettiin kappelista nostamaan ja viemään. Silloin minä murruin. Pojat kävelivät siinä sekä veljien avovaimot ja lapset. Veljeni, iskän veljistä 3 sekä mieheni kantoivat ja kävelivät arkku kärrissä edeltä. Niistä kuvista minä näen miten minä itkin, en minä kaikkea edes muista. Silloin oli lunta, sen muistan. Iskä sai kauniit hautajaiset. Kun haudalla miehet laskivat miten minä näin, kun arkku enää ei laskeutunut, kun se jää paikalleen. Ja liinat nostetaan ylös. Ennen kannen laittoa seisoimme siinä ja halusimme heittää hiekkaa arkulle. Lapset heittivät ruusut ukille arkulle, ne oli valkoiset. Isompi veli ensin hiekkaa heitti. Sitten toisen veljen vuoro. Siinä hän seisoi hiekkaa nyrkissään. Minullakin oli jo hiekkaa nyrkissä, se oli aika kylmää arvaten, kun oli helmikuu. Veli alkoi laulaa Niin kaunis on maa laulua ja hän sen lauloi kokonaan. Hänen ääni värisi,  mutta hän lauloi... kuin isille hän sen lauloi...
Minä tärisin siitä hetkestä ja siinä kaikki 3 sisarusta seisoimme vierekkäin. Veli vain lauloi yksin. Kaikki varmasti tesivät miten vaikeaa se oli laulaa, mutta veli lauloi. Heitti sitten arkulle hiekkaa ja sitten minä. Saimme kannen haudalle ja laskimme kukat.

Muistojuhla oli kaunis, minä puhuin iskästä ja joitakin runojakin taisin kertoa. Niin moni kiitteli minua ja veljiäni. Iskän sekä äidin kummityttö, rakas serkkuni lauloi pari laulua jotka piirtyvät yhä mieleeni.. Nyt on kulunut aikaa iskän kuolemasta 6 kuukautta. Se on lopulta aika lyhyt aika. Olen päässyt jotenkin eteenpäin. Saanut paljon tukeakin, mutta on hetkia milloin olen kokenut olevani tosi heikko. Tietäen kyllä, että minä yhä tästä vahvistun. Käyn iskän haudalla usein. Puhun isille ja kerron myös lapsista, iskä aina rakasti poikia ja oli niin rakas ukki. Käyn haudalla myös perheeni kanssa siellä. Kuten käyn äitini haudalla. 6.7 oli äitin syntymäpäivä. Vein kukkia poikieni kanssa. Luonnonkukkia, niistä äiti ain tykkäsi. 12.7 oli mummon syntymäpäivä, äitini äitin, jonka kuolemasta tuli jo 20 vuotta 15.6 tänä kesänä. Vein mummolle ja osan pistin äitille, oman pihan jasmiineja. Ajattelin siinä haudalla, että mummon syntymästä tuli 87 vuotta. Näin olemme päässett heinäkuun 23. päivääm. Olen aivan yksin kotona. Viimein sain edes tämän tekstin tehtyä. Kirjoitus on joka päivä mielessä, mutta sen toteuttaminen ei ole ollut nyt kovin helppoa. Kesällä on ollut monenlaista.

Kirjoitan vielä, että iskän kuoleman jälkeen olen saanut viimein kipuihini fibromyalgia diagnoosin. Käynyt tosi syvissä aallokoissa ihmissuhde rintamalla, saanut paljon myös tukea ihmisiltä. Olen sairastanut paljon ja käynyt omaa taistelua terveysasioissa. Meillä eletty kesää poikien lomaillessa ja minunkin, eihän minulla olekaan töitä. Mutta huolehdin lapsista, kodista, asioista ja vaikka mistä. Se on täyttä työtä, sanon minä! Pari kaveriani on kokenut suuret surut, läheisen ihmisien kuoltua. Lähipiirissäni on ongelmia ja vaikka mitä. Olen tukenut minkö voinut rakkaita & läheisiä. Helppoa ei nämä kuukaudet ole olleet monelle muullekaan kuin ei minullekaan. Kuopus aloittaa koulun ja esikoinen menee 2. luokalle. Elämä on hetkessä, yhä painotan itselleni sitä jokikinen päivä, että nyt on tämä hetki sillä tämä elämä on pirun lyhyt. Toki unelmia, haaveita, tavoitteita ja suunnitelmia saa ja on hyvä ollakin. Kunhan ei vain elä niissä, vaan muistaa elää nyt ja selvitä tästäkin aalokosta tai päivänpaisteesta, miten sen milloinkin kukakin haluaa nähdä ja kokea.



Kirjoitettu 23.7.2016 kotona,
mutta muokattu vielä 24.7.2016.