SIELUJEN SOINTUJA

Musiikin  voima, lohtu, turva, toivo  sekä  vain niin suuri merkitys minulle musiikilla on.
Minulle on musiikki ollut nuoresta asti kovin rakasta.
Se on kulkenut elämässäni niin ystävänä, turvana, toivona, lohtuna, kuin ilona ja hyvin hetkien  sijana.

Musiikki on elämääni antanut sävyjä ja tunteita monet vuodet.
Minulla on paljon ihania ja voimakkaitakin muistoja musiikista.
Live keikoista ja ihan kuuntelemisestakin.
Minulla on 2 henkibändiä, niin sanotusti. Toki kuuntelen paljon muutakin musiikkia, rauhallisesta rokkiin sekä myös heviäkin.
Bändeistä mainitsen mm. SenteNced, Amorphis, Apocalyptica, Mokoma, Viikate.. Myös 90-luvun ensi kokemuksista lähtien grunge on yhä rakasta. Mm. Nirvana, Pearl Jam, Alice In Chains, Soundgarden.
Eniten kuuntelen kuitenkin rokkia.

Minun ihan lempi bändit, juuri ne ns. henkibändit on CMX sekä   KOTITEOLLISUUS.
Kumpikin bändi on ns. pitkänlinjan bändejä.
Tällä  kertaa otan aiheeksi bändin Kotiteollisuus, jonka lyhennän KT tai Kotsa.



Minun ensi kosketus KT.n musiikkiin oli vuonna  1998 tai 1999.  Heinäkuussa se oli. Isoveli  oli maininnut bändistä ja kävin Ilosaarirokissa KT.n keikan silloin kurkkaamassa. 
Se vain alkoi iskemään minun makuuni musiikillisesti kuin salama. Soittopaikkana oli sellainen teltta, 2. teltta, kun 3. teltta oli pienempi. Bändin keikalla oli paljon porukkaa, mutta ei liikaa tungosta. Siinä vaiheessa bändiltä (tietoa keräsin myöhemmin) oli julkaistu  levyt Aamen, Eevan perintö. 
Lappeenrannassa perustettu 3 henkinen bändi mikä soitti aikoinaan myös muitten miesten kanssa   bändissä nimeltä Hullu ukko ja Kotiteollisuus.
Vuonna 2014 bändin viralliseksi bändin jäseneksi nimettiin e Miitri Aaltonen. 
Aaltonen oli toki jo välillä ollut keikoilla niin taustalauluissa, kuin toisinaan kitaraa soittamassa.


Aloin sitten 90-luvun lopulla hankkimaan itselleni bändin levyjä. Niitä on kertynyt tosi monta. KT on tehnyt suuren määrän levyjä ja uusin levy ilmestyy vielä tänä vuonna.


Tänäkin päivänä KT.n musiikki kulkee monesti mukana. Se soi autossa ja monesti kotona pyörii päällä joku levy.Keikkoja on monta kymmentä missä olen käynyt. Käyn  nykyään milloin pääsen tai pystyn lähtemään, harvakseltaan. Mutta musiikki on onneksi kotona aina. 


Muistan kun vuosina 2003-2006 olin paljon  keikoilla. Se oli omaa opiskeluaikaa ja junalla pääsi kätevästi vielä alennuksella.


Helvetistä itään levyn ilmestyttyä vuonna 2005 KT alkoi saamaan enemmän julkisuutta vaikka saikin sitä jo aiemmin, ehkä enemmän 3.levyn Kuolleen kukan nimi levyn  julkaisun jälkeenkin.

Bändin keulamies, myös kirjailija, on Jouni Hynynen.
Hynynen sanoittaa ja säveltää biisit. 
Kirjoittaa myös kolumneja, kirjoittaa bändin keikka ja levyn teko päiväkirjat.


Minä nostan hattua täysin hänelle. Hynynen on nero, kovin lahjakas mies, joka tekee sanoituksia biiseihin joskus aika tiukallakin aikataululla.


Saan elämässä  paljon musiikista. Milloin huonoon, milloin hyvään. Joskus musiikista saa voimaa vain ihan arkeen... se on sellaista omaa tukeakin.
Luen myös KT.n sivuja sillä esim keikka päiväkirjat on omasta mielestä hauskaakin luettavaa.


Musiikki on omanlaista tarinaa. Jostainhan ne sanat tulevat. Hynysen sanoituksissa on niin elämän makuista kuin yhteiskuntaan viittaavia tekstejä. Elävästä elämästä soita omia tekstejä. Tekstit usein puhuttelevat, koskettavat ja usein myös lohduttavat elämän aallokoissa ja myräköissäkin.



Hynysen sanoituksissa on kaihoa, ironiaa mutta myös jotakin älyttömän kaunista.
Hynysen tekstit ovat vahvoja, ne ovat myös kovin kantaaottavia monesti.
Tykkään siitä, että uskaltaa ottaa kantaa sekä voi siellä seassa nähdä jonkun pilkkeen silmäkulmassa tai saada siitä tekstistä jotain voimakasta itselleen.


Toki soinnut  ja sävelet, niistä enempää tietämättä tai ymmärtämättä, tekevät biisistä täydellisen  sanojen kanssa. 
Useinmin   uuden biisin kuultua minä kuuntelen sanoja.


Olen itse sellainen runosielu ja kovin verbaalisesti lahjakas, näin minulle on sanottu. Koen itselleni kirjoittamisen olevan kovinkin tärkeä asia elämässäni. Rakastan kirjoittaa.


Käyn usein musiikin tekstit lukien ihan läpi.

Hynysellä on montakin  tekstiä mitkä puhuttelevat kovin vahvalla sanomalla tai ovat siellä jossain toivon, kaihon, uskon ja ymmärryksenkin välimaastossa.


Itse  voin samaistua usein teksteihin sillä mitä on itse tullut elämässä koettua ja elettyä, siihen mistä on kyse sanoissa. Kovin moni biisi on kuin omaa elämää olisi vain siinä mukana.


Tekstit elävät  ja joskus, millon missäkin, saan  jonkun biisin sanoja vain mieleeni ja alan hyräillä tai laulella. 

Tykkään myös Hynysen kirjoista.  
Hän on kirjoittanut monta omaa kirjaa ja ilmeisesti tämän vuoden syksyllä ilmestyy mieheltä romaani.


Joillekin Hynysen sanoitukset eivät vain avaudu, eikä musiikki itsessään niinsanotusti iske. Kukin voi ja saakin valita mistä tykkää ja ei tykkää. Mitä kuuntelee ja mitä ei kuuntele.


Minulla on bändin kaikki pitkäsoitot levyinä sekä sinkkuja ja kokoelma levyjä. 
Omat suosikit vaihtelevat, mutta on ehdottomia suosikki biisejä mistä laitan jotain tänne kohta. 


Viimeisin levy on Kruuna/Klaava mikä ilmestyi vuonna 2015.
Se levy oli omanlainen terapia levy minulle äitini kuoleman jälkeen. 


Minä   ostin levyn huhtikuussa 2015 Lappeenrannan Levykauppa Äxästä. Siellä oli silloin itse bändin jäsenet mukana, sain levyn kansiin miesten nimmaritkin.


Levy on minulle toiminut omanlaisena tukena myös äitini kuolemasta selviytyessä. Levy on vahva kokonaisuus, se on ehjä ja siinä on voimakkaita biisejä.

Viime aikoina olen kuunnellut taas sitä levyä paljon.




Listaan seuraavaan joitakin KT.n biisejä mitkä juuri tänään tuntuvat erittäin tärkeiltä.
Tosin tuo lista vaihtelee, huomenna se voisi olla jo erilainen. 



Laulu kuolleille


Levyltä Kruuna/Klaava (2015).
Levy soi usein, mutta viime päivinä tuo biisi on soinut usein!

"Liian kauan oot yksin keskustellut kanssa  vessan peilin. Monin  selityksin yrität olla  olla heittämättä veivin...
Sieltä mistä portaat nousee taivaaseen, siellä rämmit, kunnes löytyy sateenkaaren pää. Tulevaisuus selvää on, mut huomista et nää."

Vahvaa sanomaa siitä, että usein ollaan itsensä kanssa jopa hukassa. Niin minäkin usein  olen, hukassa. Mutta olen aina löytänyt itseni sieltä ulos.
Usein katson peiliin ja mietin asioita, välillä käynyt tosi mustissa, onneksi sieltä aina päässyt kohti värejä.




Laulu on Kuollut


Ukonhauta levyn (2009) viimeinen biisi.
Tykkään valtavasti jo sävelensä takia. Tosi kaunis.
Tuomas Holopainen (Nightwish yhtyeen nokkamies) on ko. levylle käynyt (osin muillakin levyillä) osaan biiseistä koskettimia. Ko. biisissä on sävellys puolella olleet kaikki KT miehet sekä myös Holopainen mukana. Siinä on todella kauniita kohtia koskettimilla. Se tunne, kun musiikin soidessa iho alkaa väreillä jok'ikinen kerta, kun biisin kuulen. Se on mahtavaa.

"Kaunis laulu on kuollut, lintuni, et enää löydä luokseni.
Se hävisi taivaan tuuliin ja saa meidät kaikki kaipaamaan..."

Kaunista  vaikka suruisaakin. Olen paljon kuunnellut suruisina elämäni aikoina. Omanlainen surubiisini.




Poissaolevalle ystävälle

Ei kuulu keikkasettiin ikinä, varmasti kovin henkilökohtainen biisi itse biisin tekijälle.
Olen kuunnellut paljon jo tärkeiden ihmisten kuoltua, mutta eniten äitini sekä iskäni kuoltua.


"Kaihoisa laulu kulkee vierelläni. Hengittää ilmaani... ...Poissaolevalle ystävälle nyt malja nostetaan...."


Raskaat veet


Sanat osuvat kuin nenä naamaan.
Raskaat on veet elämässä välillä. Usein voi ajatella, että elämä on kun vesi missä on raskaat tai tyynet veet.



"Sinä kiipeät hattaravuorta ja koetat päästä huipulle ennen iltaa. Sinun sanasi pitää kuin lukinseitti, kuljet haurasta kuunsiltaa.... Ylität raskaat veet, niin raskaat veet.."



Vaikka elämä on välillä niin raskaissa vesissä oloa, sitä rimpuillaan ja ollaan joskus  liikaakin kiinni siinä vanhassa tai tutussa. Päästäessä irti jostakin ja varsinkin päästessä  siitä huonosta irti, on helpompi olla. Toki se hattaravuori ei välttämättä ole joka kerta se paras minne mennä vaikka se olisi kuinka makeaa. 
Raskaissa vesissä käyminen toki auttaa näkemään elämää välillä eri viisiin ja oppimaankin jotain.

Mikä se on kenenkin hattaravuori? Sen voi kukin toivon mukaan itse edes joskus päättää.






Kädessäni

Vahva biisi mikä on ollut vuosia  kovin rakaskin biisi. Niinhän niistä kovin moni on. 
Kädessäni on paljon, kun osaa vain tarkkaan välillä katsoa eikä vain sählätä ja höslätä. Tämä olisi ihan jokaiselle hyvä vinkki elämään. 


" Saan kädessäni pitää tätä maailmaa.
Kädelläni minä saan kaiken valon siitä puristaa.
Kaunista sadetta, maa ja taivas ovat täynnä lehtiä. Kaunis loppu, kaunis lähtö, ihmisen ehtiä."

Pidin helmikuussa 2015 kädessäni äitin uurnaa, äitin tuhkat siinä kädessäni...Juuri silloin oli konkreettisesti kädessäni maailma..
Mutta usein  siinä voi olla muutakin, jopa kaunista. 




Yö päivää keinuttaa

Näen biisissä jotakin tarinaa parisuhteessa olevista.
Toivoen, että kukin pari löytää ne hyvät eikä vain huonoa sekä yhteinen tie on luja kulkea.


Vahva on sanoma: 
" Elämä lupasi  liikaa kai, sait syliisi vain arjen.
Etkä mitään muuta saa,
yö päivää keinuttaa.
Minä lupasin liikaa kai, sait sydämeesi arven.
Etkä mitään muuta saa, 
yö päivää keinuttaa."








Raskas kantaa

Elämä on välillä  niin raskasta kantaa.
Se on valtava kuorma, olkapäillä  
asuvat mustat linnut ja nauravat räkäistä nauruaan, jalatkin on liian raskaat ja painavat kulkemaan enää raskasta matkaa.
Sydän on kuin kivinen möykky 
ja sielukin tuntuu vain mustalta.


"Sydän on täynnä tyhjää, silti se raskas on. Se on raskas kantaa, raskas kantaa....."


Joskus on vain kuin sitä tyhjyyttä, tyhjää, mutta hitto, että se on kovin  painavaa silti...

Rakastan biisin sävel maailmaa. Kitaraa kunnolla jne. 







Taivas tippuu



Tämä laulu on kuin suruni  laulu.
Tämä laulu on soinut vuosia sitten jo usein, kun joku ihminen kuollut.
Siis minun tuntema, osa ystäviä,  osa sukulaisia.


Mutta eniten se alkoi soimaan, kun äitini kuoli tammikuussa 2015.
Biisi on kovin kaihoisa ja surullinenkin. 
On se tunne kamala, kun saa kuoleman viestin tai löytää ihmisen kuolleena. Minä olen kokenut nuo molemmat.
Minun taivas on silloin tippunut vauhdilla päälleni. Ja mustat pilvet taivaalta tippuivat myös, kuin  jättäen minut niitten alle makaamaan.
Siitä jotenkin selvinneenä olen huomannut, että nyt on  taivas  onneksi päälläni, se ei tippunut vaikka niin luulinkin tai se ei tippunut oikeasti vain minun surussani se tippui.


" Taivas tippuu. Kuunsäde sammuu  ja uudet loistavat voimissaan.."

Niin kun joku rakas ja tärkeä  lähtee, nukkuu pois. Hänen kuu sammuu, syttyy tähdeksi ja loistaa yhä siellä. Tänne jää monta kulkijaa suremaan ja ikävöimään. Mutta onneksi meillä on muistot sisimmässä ja se tähti. Uusi voima jostakin, haikeus ehkä menetetystä ihmisestä ja hänen elämään antamastaan, kaikesta hyvästä ja rakkaasta. 
Esimerkiksi äiti kuoli, hänen kuunsäde sammui. Minä jatkan eloani ja kulkuani tässä maallisessa niinkuin minulle suodaan. Minulla on oma kuunsäteeni ja se tähteni jo jossain odottamassa.







Kruuna/Klaava



Etsitään elämässä kruunaa tai klaavaa, sitä punnitaan ja mietitään, mikä on parasta tai mikä nyt oikeaa, mitä kellä milloinkin. Elämän valintojakin on ne onko se kruuna vai klaava.   Joskus olen sitä mieltä, että kumpi vain niin se on hyvä ja oikea. 

" Emme osaa tai valita voi kruunaa tai klaavaa.."






Taivaankaunis



Biisi mistä olen saanut vuosikausia 
ison voimani. Oikeasti
  harmaiden hetkien, mustien aallokkojen aikoina minä taistelin ja pääsin ylös sieltä. Löysin ne värit ja itse sain itseeni tolkkua ja päätin, että selviän.
Voima mikä sanoissa on, voisi olla elämänohje jopa monelle.

" Vaikka rumuutta sataa niskaan, sen pilvistä en välitä. Elämän harmautta kukaan ei puolestani väritä."


Niin lopulta itse noustava ylös,löydettävä värit eloon. Ihmiset ja asiat auttavat. Kuitenkin ehkä itse voi olla lopulta vain täysin itsensä opettaja, ohjaaja, auttaa itsensä mustasta kohti värejä. Kenenkään olemassaolon, auttamisen, tukemisen, rinnallakulkemisen, kuuntelemisen ja välittämisen tai rakastamisen tekoja väheksymättä. Ne ovat valtavan suuria elämässä lopulta.




Kaikki sitaateissa olevat tekstit on tehnyt Kotiteollisuus 
laulaja-kitaristi Jouni Hynynen.





Osa 2 tulee tähän joskus....



Kotona sunnuntaina
 24.7.2016.

ELÄMÄN KEINUSSA

Nyt on kulunut aikaa, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään blogiini.
Moni tietää tätä jo lukiessa, että mitä on tapahtunut.
Nämä menneet kuukaudet viime joulukuusta tähän hetkeen ovat olleet kovin raskaat, yllättäviä, ihmeellisiä, aallokoissa ja myrskyissä oloa sekä myö niitä uskon, toivon, lohdun, kauneuden, valon, ilon, rakkauden, onnen kimaltavia säteitä.
Kirjoitan nyt tämän tänne ikäänkuin auki, että saan samalla näitä asioita kuin itselleni kirjoittaa. En halua rypeä vain suruisissa ja huonoissa asioissa kirjoittamalla vain myös kirjoitan hyvistä asioista tähän blogiini varmasti vielä.
Kerrankin kun saan istuutua ja olla koneella rauhassa, en löytänyt silmälasejani ja juuri ne viimeksi sängyn vieressä tänä aamuna olivat. Ne helpottaisi kirjoittamista, mutta menee tämä ilman niitäkin. Elämä on välillä outoa, hävitän tavaroita ja unohdan mitä olin juuri tekemässä.

No niin. Minun vuosi alkoi ihan hyvin, toivoa oli paljon ja monesta asiasta. Niin omasta, perheen kuin lähimmäisen rakkaan iskän tilanteesta. Iskä sairasti sydämen vajaatoimintaa ja odottikin Kys.ille aikaa tahdistimen laittoon.
Kuitenkin minun aamuni 11.1.2016 oli se milloin se kaikki mureni, kaikki murtui niin pirstaleiksi kuin vain pystyi. Minä menin iskän luokse pakkasaamuna, reilusti silloin olikin pakkasta. Minulla oli jännä olo, että siinä suinkin vain eskari pojan viennistä joutuisin piakkoin käymään iskän luona. Joku jännä etiäinen kenties, sellainen olo siinä mennessä minussa humahti... Minä olin oikeassa..Avatessa omalla avaimella oven, kun ajattelin valojen ollessa poissa (kajasti aina verhon läpi aamulla, jos oli valot) ehkä nukkuvan vielä tai jatkavan unia aamupuuhiensa jälkeen, kuten usein hän teki. Mutta ei iskä vain nukkunut, oli ollut hereiklä. Oli netti päällä sekä valot, jotain syömistä pöydällä. Mutta siinä minä kohtasin elämäni järkytyksen: iskä makasi sängyssään, ei enää hengittänyt ja iho oli jo vaalentunut osin harmaaksi, osin siniseksi... Minun iskä oli kuollut! Minä huusin ja menin shokkiin, huusin minä kirkuin ja itkin. Sen muistan yhä miten sekaisin minä olin.. Aloin elvyttämään vaikka minä tajusin samalla, etten enää voi auttaa. En enää voi auttaa, en yhtään mitenkään. Isi oli irroittanut elämästä enkä minä enää pystynyt kuin katsomaan, itkemäään, huutamaan.... Juoksin ulos, muistan miten kylmä oli mutta minä huusin, koputin naapurien oviin ja huusin. Joku nainen, kuin enkeli, tuli apuun. Kysyi mitä tapahtuu. Kerroin. Hän juoksi iskäni asunnolle. Hän soitti ambulanssin. Soitin miehelieni huusin vain, hän arvasi ja oli 5 minuutissa ehkä jo luonani. Soitin täällä asuvalle veljelle, joka oli koiransa kanssa juuri lähdössä ulos. Kun mieheni saapui, hän li arvannut, että ei voi muuta kuin olla nyt appiukko kuolleena..Niin olin kirkunut vain, ettei siitä voinut erehtyä. Siinä hän minua piteli ja iskäni vieressä seisoimme sykikkäin.... miten minä olin nähnyt jotain niin jätkyttävää. Miten minä vain katsoin iskää ja silitin ja halasin. Siinä vain isin ollessa paikallaan. Hänen sydän oli vain siinä nukkuessa sammunut. Niin ambulanssi ensihoitajat  sanoivat, ettei iskän kuolema ilmeestä päätellen ollut kivulias kuolema. Siitä sain lohtua. Iskän elämä päättyi kuin eräs suruvärssy kertoo, jotenkin näin: Voiko täältä kauniimmin lähteä kuin nukkua hiljaa pois. Isi nukkui pois. Fyysisesti pois, eläen minun sydämessä.



Minun mielessä kävi heti ajatus Miksi taas minä? Miksi juuri minä löysin iskän? Minä näin jo äitini kohtauksen ja elvytin eikä äiti selvinnyt. Sen asian kanssa olen elänyt niin paöjon, että olin jo hyväksynyt äitini kuoleman ja sen, että kaikkeni tein mitä osasin ja pystyin, äitin elämä ei ollut enää minusta kiinni eikä muistakaan, aika vain oli tullut. Lopulta jossain vaiheessa pystyin ajattelemaan iskän kohdalla samoin. Hänen aikansa oli tullut. Mutta niinkin lähellä, kuin maanantaina iskä kuoli ja tiistaina hänellä oli aika sairaalalle nesteenpoistoon missä kävi säännöllisesti. Lääkitys ja muut olivat kunnossa, ainakin mitä olin listoja ja lääkärien lausuntojakim tutkinut tarkasti. Minä olin edellis viikonoppuna nähnyt isiä ja pessyt hönen luona pyykkiä. Kävin lauantaina, kun maanantiana iskä kuoli. Iskä oli vähän nuhainen ja yskäinen, muttei sen kummempaa eikä ollut huono olo, kun kysein. Minä aamulla siitä otin puhtaan valkean lakanan ja peittelin iskän sen alle. Iskä makasi lakanan alla ja poliisiti kävivät.. kaikki oli vain tyhjää. Jotakin he juttelivat minulle. Ottivat kuvia ja soittivat johonkin. Tuli myös ruumisauto ja kaksi miestä. En enää halunnut katsoa miten he iskän sinne lavetille laittoivat, mutta kävimme pihassa saattamassa iskän autolle asti. Minä pidin kättä pressulla ja toivotin hyvää matkaa... Siinä soitteli mieheni surun viestiä ja veljeni toiselle veljelle ilmoitti asian. Lopulta minä sain pari puhelua tehtyä ja sinä samana päivänä minä etsin iskän puhelimesta kaikki numerot ja ilmoutin iskän kuolemasta monelle omasta puhelimesta. Osa soitti takasin ja itkimme parin ihmisen kanssa yhdessä puhelimessa. Suru hiljenti, kosketti. Iskällä oli monta ystävää ja tuttujakin paljon. Hän oli pidetty mies, hieno mies, jonka elämä päättyi talvisena maanantai aamuna omaan kotiinsa. Olimme löytäneet vihjeen, iskä oli 6.40 jotain soittanut samana aamuna vastaajaansa, ilmeisesti joltain kuunnellut viestin. Minä saavuin iskän luose joskus 9 aikoja. Arvelin, ettei iskä kovin pitkin ollut voinut olla menehtyneenä. Mutta apua ei ollut ehtinyt soittaa. Uskoin, että ilman kovia kipuja iskä lähti.....


Siitä alkoi suru mikä on kestänyt kauan.. olen jotenkin siitä selvinnyt, mutta jälkeenpäin miettien en tiedä läheskään kokonaan miten olen selvinnyt. Olen käynyt todella raskaissa vesissä. Halusin nähdä iskän ennen Kuopioon lähtöä missä hänelle tehtäisiin ruumiinavaus. Kävin keskiviikkona 13.1 katsomassa isiä mieheni kanssa terveyskeksuksella. Iskä oli juuri silloin kangistunut. Ihminen kangistuu noin vuorokauden päästä kuolemastaan ja se kestää noin vuorokauden, kertoi vahtimestari. Hän oli sama mies, joka oli paikalla silloinkin, kun kävimme äitiä katsomassa. Minä siis sain nähdä isin. Kävimme yhdessä mieheni kanssa sanomassa ikäänkuin omat jäähyväisemme rakkaalle iskälle sekä appiukolle. Suru koskestti valtavan paljon lisää sinä päivänä, se alkoi lisää konkretisoitumaan. Saimme veljeni toiselta paikakunnalta meille samalla viikolla. Torstaina 14.1, kuukautta ennen syntymäpäiväänsä, iskä lähti ruumiinavaus reissulle Kuopioon ja seuraavana torstaina tulisi takaisin. Kävimme jotain asioita läpi kahden veljeni kanssa. Saimme hautajaisia järjestettyä. Minä sain apuja kotona mieheni ollessa poissa töistä, elämä oli täysin mustaa, mutta jotenki niin outoa, että en ehkä kuitenkaan töysin tajunnut iksän olevan poissa... Välillä kaikki tuntui tosi tyhjältä, tein asioita ja osasin toimia. Jälkeenpäin tajusin, että minun järkytys kestikin kauan. Se alkoi vasta häipymään monen viikon päästä. 15.1 kävimme veljeni kanssa hautaustoimistossa ja valitsimme jo arkun, venearkun. Iskä oli järviä ja vesiä rakastava mies, hän veneili aikoinaan ja hänen viimeien sänkynsä sai olla kuin pieni vene.. Meillä oliv varmasti hyvät muistot ajoilta, kun koko perhe olimme saarissa, veneilimme ja oli elämä hyvin. Monet kerrat vain iskän kanssa myös veneilimme. Me molemmat halusimme juuri sellaisen arkun iskälle, että isillä olisi hyvä olla. Se oli myös kunnioitus miehelle, joka aina oli meidän lapsena ja nuorina ollessa meidän veneen, sellaisen paatin, kapteeni. Aina, vaikka myrskysi, pääsimme turvallisesti perille. Iskä piti siitä huolen! Isille oli tehty 19.1 ruumiinavaus kuopiossa. Tuo selvisi myöhemmin iskän papereista, jotka sain ehkä vasta kesäkuussa postitse. Silloin 19.1 oli kuopus poikamme esikoulun vanhempainilta. Jotenkin sen sain menemään, vaikka osa tiesi miten suuri suru oli perhettämme oli kohdannut.

Pääsin onneksi jatkamaan psykologi käyntejä. Olin iskän kuolin viikolla soittanut asiasta. Kävin pitkään ja vieläkin osin käynneillä sitä käyn läpi. 28.1 tuli tasan vuosi äitini kuolemasta. Samana päivänä kävimme isin asunnolla sitä tyhjentämässä ja sinä päivänä minussa myllersi niin paljon. Itkin veljelleni, että vuosi vain kun äiti kuoli ja nyt ei oo enää iskääkään, täällä asuntoa vaan tyhjennetään....Itkin myöhemmin kovin äitini haudalla samana päivänä. Miten minun maailmani olikin rikki, miten minä olinkin hajalla. Mutta minä sain ystäviltä, sukulaisilta niin paljon tukea, että vaikka minä vapisin ja tärisin, minun jalkani eivät kantaneet, minä selvisin aina vain hetkestä kerrallaan. Niin, huomasin, että kyllä aloin selvitä aamusta iltaan, Selvisin sen mistä voimaani saan muutenkin eli musiikin avalla myös. Selvisin sillä, että olin käynyt valtavan elämän suruni jo edellisenä vuonna äitini kuolemasta ja yhä olin siitä hajalla osin. Mutta minä elin, olin hengissä. Minä tiesin, että voin selvitä ja selviän, niin minä päätinkin, minä selviän.

 Meillä oli appiukon 70 vuotis juhlatkin. Jaksoin mennä sinne. Kävin tilaamassa kukkia iskän hautajaisiin, tein ohjelmalehtisiä, kävin terapiana niitäkin asioita kuin läpi. Kirjoitin runoja. Kävin kuolinilmoituksen varaamassa lehteen. Kävin äitin haudalla ja itkin siellä myös äidille kuin kerroin, ettei isiäkään enää ole. Kävin itse oman huonon voinnin takia lääkärissä ja sain lopulta labroihin lähetteet. Minulla alkoi suuret kivut mitkä oli olleetkin, mutta ne isoni ja paheni yhä vain. Olin täysin rikki niin fyyisesti kuin henkisesti. Päivät olin joko yksin tai näin ihmisiä, yritin kotihommia saada tehtyä tai hoisin muita asioita, kun pojat olivat esikoulussa sekä koulussa. Sinä aikana sain paljon myös muostikuvia iskästä ja iskän veljen kanssa kävimme iskän elämää kirjoitellen läpi. Sain kuvia iskästä lapsena ja nuorena. Iskällä ei omia kuvia niin ollutkaan, joitakin. Tiesin miten haluan iskästä kirjoittaa ja kertoa hautajaisissa ja niin teinkin. Keräsin iskästä kuvia papereille ja laitoin ne siniselle kartongille. Halusin muistopöyän iskälle ikäänkuin. Sain ikäänkuin vapaat käet veljiltäni. Minä tein koska koin sen ehkä terapiakssi.

Tuli sekin päivä, kun oli iskän arkkuun laitto ja saattaminen kappelille. Minä se isoveljeni täältä kävimme, toinen veli ei päässyt. Muistan miten tärisin itselleni pukiessa kotona päälleni ja jalat täristen autoa ajaessa hakemaan veljeäni. Olin edellisenä iltana jo kirjoittanut tekstit isille mukaan arkkuunsa ja varannut isille vaatteet mitkä olimme veljien kanssa valinneet. Se oli laskiaistiistai 9.2 ja aika oli kello 12.00. Menimme ja meille sanottiin, ettei kannattaisi köydä enää katsomassa, olihan iskälle tehty avaus ja aikaakin oli jo kulunut.. Halusimme käydä. Hautastoimiston mies puki yksin iskän ensin kuten sovimme ja odotimme ovien takana. Sitten kävimme isin kuona.. Muistan ne askeleeni kuin hidastetusta filmistä arkulle ja isin luokse. Sen käteni, joka halusi kosketaa kuitenkin vielä isin poskea ja kosketinkin. Iskä oli ihan siisti puku pällä. Kravatti kaulassa, valkea paita. Minä laitoin iskälleni Finnairin kravatti korun siihen ja muun merkin. Iskä sai lähteä vain parhaimmissa vaikka hän oli usein kovin vaatimaton mies. Halusimme, että isin mukana lähti muisto myös työajoista sekä kunnioitukssta minkä hän niin Finnairilla kuin Ilmailualanunionin touhuissa vuosia teki. Iskä oli eläkkeellä, sairaseläkkeellä monta vuotta ennen kuolemaansa, mutta usein puhui työajoista vielä. Hän oli tosi pidetty mies työ sekä liitto piireissä. Paperit missä oli omat tekstini luin ja sujautin ne arkkuun iskän mukaan. Pistin myös kaikki kuuden lastenlasten kuvaa mukaan sekä pienen enkelin laitoin siihen iskän pään viereen. Minä halusin vielä enkelin, vaikka tiesin, että nyt isi oli turvassa, nekelien huomassa. Annoin myös lasteni antamat pienet lego jutut, kun he hakusivat ne ukille mukaan. Olin sanonut pojille, että käyn vielä ukin katsomassa ja viemässä arkun kappelille odottamaan hautajaisia. Pojat sanoivat " kun ukki leikki meidän kanssa joskus legoilla, ukki saa ne". Minä ja veli seisoimme ja itkimme. Ihmisestä jää lopulta vain sellainen kuori. Olemme oikeasti vain kuori pinnan alla. Se mikä tekee meistä aunutlaatuisen on se mitä sisällämme on. Ei se miltä näytämme. Lopula se kaikki on vain hiljaisuutta eikä meillä kellään ole kuin se kuori kun lähdemme elämästä. Laitoimme yhdessä veljen kanssa kasvoliinan iskän kasvoile. Kuten äitillekin sain laittaa. Veli sulki hautaustoimiston miehen kanssa arkun kannen....... Saatoimme iskän viekä kappelille, veli siinä kyydissä ja minä ajoin perästä. Näimme miten arkku  nostettiin lavetille autosta ja laitettiin omaan säilöön, turvaan, odotamaan siunausta. Kuin ihan pieni oma huone, missä on turvaisaa odottaa viimeistä matkaansa. Siinä minä vielä pidin kättä isin arkulla ja sanoin kiitos kaikesta iskä, hyvää matkaa.. Kun se ovi meni kiinni minun sydän kuin olisi pysähtynyt.. sinne iskä jäi, vain nimi ovessa kertoi. Kiitimme ja kävimme katsomassa hautapaikan. 14.2 iskän syntymäpäivä. 68 vuotta syntymästä.. Minä vein kappelin luo silloin kynttilän. Se päivä oli kovin tyhjä vaikka silloin oli ystävänpäivä. Pari päivää siitä maailma taas pysähtyi, veljeni koira, vajaa 8 vuotias ihana karvainen ystävä, oli pitänyt viedä viimeiselle matkalleen. Hän oli kivuissa ja niin oli paras ystävä päästää pois, ettei kärsi. Se oli meille suuri suru myös. Itkin niin sitäkin ja kävin veljeni luona sinä päivänä... Sanoin, että nyt hää lähti isin matkaan... niin ehkä.. Iskä kävi välillä koiraa viemässä lenkille- Sateenkaaren sillalle pääsi hän. Lepää rauhassa rakas turrikka ystävä. Olit meille niin rakas ja sitä olet aina!

Samana päivänä tapasin papin. Hän oli erittäin lämminhenkinen ja lohdutti hänen sanansa. Yhdessä mietimme virret ja hän kyseli iskän elämästä. Vietimme myös esikoisemme 8 vuotis juhlia. Sain ne jotenkin menemään ja sain apuja pojan kaverien äideiltä. Oli ensin 18.2 kaveri syntärit paikassa missä muksut saa leikkia ja puuhata samalla ja siellä oli herkut, kotonamme siis ei ollut silloin juhlia. Vasta parin viikon päästä


Sillä viikolla oli lauantaina 20.2 iskän hautajaiset, oli klo 11.00 Veljeni tuli perheen kanssa edellis päivänä meille. Kävin valmistelemassa muistojuhla paikassa asioita ja vielä lauantain aamuna kävin siellä. Mieheni kanssa ajoimme hautajaisiin kaksin autossa. Muistan sen kun kellot jo soivat kappelilla ja mieheni kanssa menimme autosta ulos. Muut olivat menneet jo muulla kyydillä. Miten minun sisin värisi ja sain sanotuksi vain "iskän kellot"... Tapasin pitkästa aikaa setäni, kaikki 4. Iskä oli heistä, viisi veljeksisestä katraasta toisiksi nuorin ja kuoli heistä ensimmäisenä. Niin kuolema ei katso ikää, ei se tunne numeroita. Jotenkin se meni, kävin ihan yksin siinä kun arkku tuotiin paikalleen iskälle puhumassa ja pidin kättä arkun päällä. Silloin minä lopulta tajusin, että mitä minä olin kokenut, muutkin, monet muutkin. Vaikka olin sen nähnyt ja saanut sen kokea, jotenkin se lohdutti ja konkretisoitui aina uudelleen syvemmin. Siunaus oli kaunis, oli kaunis puhe kyllä papilta ja paljon kaunista jäi siunaiskesta. Muistan sen miten katselin ulos ja näin ne kärrit odottamassa, se hytkäytti ja moni muukin. Toki eniten arkulla käynti ja laskiessa omia kukkia, sinivalkoisia kukkia ja ymmärtäen, että pian meidän on vain aika mennä ja iskä laskea hautaan. Sitä hetkeä haluaisi vain pitkittää, sitä odotusta haluaisi vain pitkittää.. Muttei voi. Miten kauniita kukkia ja sanoja iskä arkun luona sai. Miten minä murruin lopulta, kun arkkua lähdettiin kappelista nostamaan ja viemään. Silloin minä murruin. Pojat kävelivät siinä sekä veljien avovaimot ja lapset. Veljeni, iskän veljistä 3 sekä mieheni kantoivat ja kävelivät arkku kärrissä edeltä. Niistä kuvista minä näen miten minä itkin, en minä kaikkea edes muista. Silloin oli lunta, sen muistan. Iskä sai kauniit hautajaiset. Kun haudalla miehet laskivat miten minä näin, kun arkku enää ei laskeutunut, kun se jää paikalleen. Ja liinat nostetaan ylös. Ennen kannen laittoa seisoimme siinä ja halusimme heittää hiekkaa arkulle. Lapset heittivät ruusut ukille arkulle, ne oli valkoiset. Isompi veli ensin hiekkaa heitti. Sitten toisen veljen vuoro. Siinä hän seisoi hiekkaa nyrkissään. Minullakin oli jo hiekkaa nyrkissä, se oli aika kylmää arvaten, kun oli helmikuu. Veli alkoi laulaa Niin kaunis on maa laulua ja hän sen lauloi kokonaan. Hänen ääni värisi,  mutta hän lauloi... kuin isille hän sen lauloi...
Minä tärisin siitä hetkestä ja siinä kaikki 3 sisarusta seisoimme vierekkäin. Veli vain lauloi yksin. Kaikki varmasti tesivät miten vaikeaa se oli laulaa, mutta veli lauloi. Heitti sitten arkulle hiekkaa ja sitten minä. Saimme kannen haudalle ja laskimme kukat.

Muistojuhla oli kaunis, minä puhuin iskästä ja joitakin runojakin taisin kertoa. Niin moni kiitteli minua ja veljiäni. Iskän sekä äidin kummityttö, rakas serkkuni lauloi pari laulua jotka piirtyvät yhä mieleeni.. Nyt on kulunut aikaa iskän kuolemasta 6 kuukautta. Se on lopulta aika lyhyt aika. Olen päässyt jotenkin eteenpäin. Saanut paljon tukeakin, mutta on hetkia milloin olen kokenut olevani tosi heikko. Tietäen kyllä, että minä yhä tästä vahvistun. Käyn iskän haudalla usein. Puhun isille ja kerron myös lapsista, iskä aina rakasti poikia ja oli niin rakas ukki. Käyn haudalla myös perheeni kanssa siellä. Kuten käyn äitini haudalla. 6.7 oli äitin syntymäpäivä. Vein kukkia poikieni kanssa. Luonnonkukkia, niistä äiti ain tykkäsi. 12.7 oli mummon syntymäpäivä, äitini äitin, jonka kuolemasta tuli jo 20 vuotta 15.6 tänä kesänä. Vein mummolle ja osan pistin äitille, oman pihan jasmiineja. Ajattelin siinä haudalla, että mummon syntymästä tuli 87 vuotta. Näin olemme päässett heinäkuun 23. päivääm. Olen aivan yksin kotona. Viimein sain edes tämän tekstin tehtyä. Kirjoitus on joka päivä mielessä, mutta sen toteuttaminen ei ole ollut nyt kovin helppoa. Kesällä on ollut monenlaista.

Kirjoitan vielä, että iskän kuoleman jälkeen olen saanut viimein kipuihini fibromyalgia diagnoosin. Käynyt tosi syvissä aallokoissa ihmissuhde rintamalla, saanut paljon myös tukea ihmisiltä. Olen sairastanut paljon ja käynyt omaa taistelua terveysasioissa. Meillä eletty kesää poikien lomaillessa ja minunkin, eihän minulla olekaan töitä. Mutta huolehdin lapsista, kodista, asioista ja vaikka mistä. Se on täyttä työtä, sanon minä! Pari kaveriani on kokenut suuret surut, läheisen ihmisien kuoltua. Lähipiirissäni on ongelmia ja vaikka mitä. Olen tukenut minkö voinut rakkaita & läheisiä. Helppoa ei nämä kuukaudet ole olleet monelle muullekaan kuin ei minullekaan. Kuopus aloittaa koulun ja esikoinen menee 2. luokalle. Elämä on hetkessä, yhä painotan itselleni sitä jokikinen päivä, että nyt on tämä hetki sillä tämä elämä on pirun lyhyt. Toki unelmia, haaveita, tavoitteita ja suunnitelmia saa ja on hyvä ollakin. Kunhan ei vain elä niissä, vaan muistaa elää nyt ja selvitä tästäkin aalokosta tai päivänpaisteesta, miten sen milloinkin kukakin haluaa nähdä ja kokea.



Kirjoitettu 23.7.2016 kotona,
mutta muokattu vielä 24.7.2016.

2015 Vuoden satoa

Moikka.

Tässä on vierähtänyt.
On ollut alavirettä, touhuja, epäselvyyksien vyyhtiä, tarkasteluja. jne.
On tämä kirjoittaminen jäänyt vähiin vaikka kuinka haluaisin kirjoittaa.
Sen uudelleen löytyminen on tänä vuonna ollut iso ilo sekä itsellä suuri tuki ja turvakin.
Olen päättänyt kirjoittaa vaikken sitä läheskään kaikki  ihmiset osaa ymmärtää.
Osa  tietää sen ja osanneet minua myös kirjoittamisessa tukeakin,
siitä olenkin tosi onnellinen ja kiitän!


Nyt ajattelin ottaa aikaa ja tehdä oman vuosikatsauksen. 
Vuosi kaikkiaan on ollut aikamoinen, ehkä päällisenä on paljon huonoa,
mutta on siellä paljon hyvääkin.
Surusta eheytymiseen sitä voisin kuvailla vaikka, toki myös monella muulla lailla.
Tähän olen koonnut kuukaudet kerrassaan tästä vuodesta.
Poimin joitakin päivämääriä, mutta toki paljon puuttuu.



TAMMIKUU

Vuosi  alkoi hyvällä tatsilla  ja mielellä.
Suunnitteilla oli  monia asioita ja hyvin osa alkoikin.
Olimme vielä joululomalla siinä.
Esikoulu jatkui esikoisella 12.1. Kuopus lomaili kanssani vielä siinä.
Ajattelin, että upea vuosi tulee!
15.1 saatiin meille minun äiti meille pitkälle kyläilylle.
11 päivää ehti kulua meillä oloa.
Maanantaina 26.1 päivällä oli esikoispojan  esikoulun koulukypsyyskoe tulosten palaveri
ja olin pojan kanssa päiväkodilla kuulemassa niitä ja niin loistavasti ne oli menneet. Poika sekä minä olimme tosi onnellisia siitä. Kerroimme siitä myös äidilleni innolla, hän eli sitäkin onnea kanssamme.

Oli kiireinen päivä minulla.
Kuopus oli mummonsa kanssa meillä kotona, kun pojalla oli vielä lomaa.
Muistan kyllä, että äitini oli välillä  aika väsynyt, kyselin vointia usein,
mitään erikoista muka ollut.
Jossain vaiheessa päivällä koin poikkeavan huonoa oloa ja lepäilin kotona jonkun aikaa.
En kiinnittänyt siihen sen enemmälti huomiota, ajattelin että ohi mennee ja menikin.
Ilta oli siinä normaali ja normaalisti pojatkin sain nukkumaan.
Äitin kanssa valvoimme ja mieheni oli myöhään muulla.
Minä kyselin äitiä ja odotin äitiä vessasta iltateelle.
Meni pitkään ja äiti olikin mitannut verensokerit. Äidillä diabetes.
Kun äiti tuli vessasta,  ei asiat  olleet enää kohdallaan.

Tästä  olen tänne aiemmin kirjoittanu, mutta kertaan sen tässä selventääkseni tilannetta,
kirjoitan tämän myös itseltäni mielestä pois uudelleen.
Sillä tämä todella on asia mikä ei kelle tahansa tapahdu elämässä.
Järkyttävä sellainen.

Verensokeri oli nousut huikean korkealle ja se on diabeetikolle vaaraksi.
Äiti kaatui lähes pöytää vasten. Istumaan sain ja hain vettä.
Sen vesilasin täyttymisen aikana sitten maailma romahti.
Äiti kaatui tuolilta maahan ja meni tajuttomaksi.
Hän ei reagoinut. Huusin, nipistelin poskia.
Pieneksi hetkeksi avasi silmät vielä ja saimme vaihdettua muutaman sanan, kysyin sattuuko mihin ja äiti sanoi ei. Piteli päästä kiinni ja silmät oli tosi sameat. Minä soitin 112. Sen puhelun aikana
äiti meni aivan tajuttomaksi. Tein 112  linjan ollessa auki saamieni ohjeiden mukaan.
Äiti ei hengittänyt enää....ambulanssi lähti tulemaan. Juoksin avaamaan oven raolleen ja aloin
elvyttämään äitiä, äiti makasi edessäni ihan velttona.
Mitään reagointia ei toimintaani tapahtunut.
Oli kulunut (luin ne sairaalan papereista myöhemmin enhän silloin ajasta tajunnut mitään) 10 minuuttia kunnes ensihoito tuli. Pitkät minuutit, mutta koko aikana minä elvytin ja varmaa itkinkin.   Soitin miehen kotiin jossain välissä muualta. Hän tuli.
Minä itkin ja pelkäsin.
Pelkäsin myös, että jos pojat herää ja näkee kaiken, onneksi lapset eivät onneksi heränneet.

Siis se kaikki tapahtui täysin kuin kirkkaalta taivaalta salama iskee.. Ei mitään ennakointia, ei minkäänlaista  aavistamista. Tosin verensokerin nousu viestii kivusta, se oli ainoa..ja sitäkin mietin vasta myöhemmin.
Ensihoito sai pitkän ajan päästä äitin  pulssin tulemaan, mutta pitkään siinä meni.
Sumuista aikaa.
Muistan pätkiä, kun vain odotin mitä joki tulee kertomaan olohuoneen sohvalla mieheni vieressä. Soitin veljille ja kerroin mitä käynyt.

Menin mukaan sairaalaan ambulanssin kyydillä, mikä lähti edeltä vilkut päällä. Äiti oli siinä toisessa. Mies kertoi mitä tiesi ja mitä on vastassa, kun saavumme sairaalaan.  Kyselin ehkä jotakin. Hän vastasi. Olo oli epätoivoa, sekavuutta, shokkia ja vaikka mitä sekaisin.
Menin yksin hoitajan lähelle, jutteli minun kanssa.
Lääkäri kävi kertomassa, että mitä äitille tehty (päänkuva, ekg,  kokeita.....) ja oli siirretty teholle.
Pääsin vartijan saattelemana (turva, kun yksin olin ja ohjasi että löydän) äitiä yöllä teholle. Silloin tajusin, että ehkä minä menetän pian äitini.....Siinä juttelin ja näin, kun äidin oikea jalka  nousi vähän, ikäänkuin merkkinä jotenkin minulle.
Ajattelin, että kuuliko  äiti ehkä minut kuitenkin?
En voinut kuin rukoilla ja toivoa.
Äiti oli hengityskoneessa, hengitti siitä kyllä itsekin..
Mutta mihinkään --- ei ääniin, kosketuksiin, äiti enää reagoinut millään lailla.
Olin yön sairaalassa.
Torkuin vain ja olin niin rikkinäinen.
Seuraavana aamuna sain lääkäriltä puhelimella suoraan kaikki faktat: 30 minuutin sydämen pysähdys oli ollut, liian pitkä...... Se oli vahingoittanut hapen puutteella äitin aivot täysin ja ennuste oli todella huono.

Minä, mieheni ja yksi veljeni menimme äitiä  katsomaan....
Sain samana päivänä myöhemmin soiton, kotoma vlillä käydessä..
Äitin että  hengitys lakkasi ja koneen varassa oli enää vain.
Toivo  alkoi hiipua....Silti minä vain toivoin.....
Olin sinä päivänä  monta tuntia vielä myöhemmin äitin luona yksin sairaalassa.
Pidin kädestä ja vain toivoin.
Sain laulun  "Tämän taivaan alla" mieleeni.
Lempi bändini Kotiteollisuus biisissä on kohta:
 "Pieni ihminen ristii kätensä rukoillakseen".
Myös kohta "jos jostain joskus löytyy jumala"..
Ajattelin, nyt jos sinä jumala muka olet niin oikeasti kuule ja auta!
Älä anna äitin mennä....
Juttelin siinä aivan  kuin äiti kuulisi.
Lupasin  tuoda huomenna hiusharjan,
että harjaan äitini hiukset ja otan rasvankin, rasvaan kuivat jalkapohjat myös.
Pyysin isäni hakemaan minut. Sitä ennen kävin päivystyksessä lääkärin juttusilla.
Lähdin sairaalasta vasta illalla. 

Keskiviikko 28.1 aamuna soitin sairaalaan miten oli äitin tilanne. Sama, mutta lääkäri tulikin hoitajan jälkeen puhumaan, että äitin elintoiminnot olivat alkaneet yön aikana hiipua ja elimistö kylmentyä.... eikä hyö saa enää lämpöä pidettyä.
Kaikkensa tekivät ja kiitinkin henkilökuntaa ja yhä arvostan tehon työntekijöitä täällä.
Äitin  elämä alkoi loppua, äiti alkoi luovuttaa.
Lääkäri sanoi, että kun ei ole aivoissa enää toimintaa  ja elonmerkit jo hiipuvat, ei ole toivoa,
ei ole enää mahdollisuutta selvitä, joten  samana päivänä irroitetaan kone.
Minä ajattelin  vain EI!!!
"Tulkaa rauhassa  kun ehditte ja jos joku vielä ennen koneen irroitusta haluaa käydä äitiänne katsomassa, onnistuu", sanoi jotenkin noin lääkäri.
Minä soitin ehkä jollekkin, mieheni jollekkin, en edes muista..
Minä romahdin uudestaan, sen kuuleminen antoi sen viimeisen totuuden: aika oli todellakin  tullut. Äitini aika oli lähteä ja irroittaa elämästä.
Siitä puhelustani meni noin 10 minuuttia  ja puhelin soi... minä  aavistin....minä niin aavistin... Tärisin, kun vastasin puheluun.
Hoitaja soitti, että  klo 8.23 oli äitini sydän  hiipunut ja elämä päättyi,
hiljaa kauniisti äiti nukkui pois....

Mieheni soitti kuoleman viestiä jollekin, kun   minusta ei siihen ollut.
Menin ja näin, minä ja mieheni...
Ei sydän lyönyt enää, mutta äiti siinä oli, vielä oli poski lämmin.
Minä en muista.. Kuin ne kyyneleeni ja sen tuskan... Miten minun maailma romahti.
En voi edes nyt muistaa, olin niin sekaisin.
Pidin kädestä ja silitin.
Minä halasin ja minä kiitin, niin minä vain olin,
itkin enkä halunnut irroittaa.
Hoitaja, hän nainen, halasi minua ja hänelläkin oli kyyneleet....
Hän oli ihana hoitaja, hän piti viimeiseen asti äidistä hyvää huolta.
Hän oli vielä minuuttia ennen äitini sydämen pysähtymistä
 ehtinyt käydä äitini luona.

Minä siinä sanoin heipat äitille, kerroin vielä kuinka rakastan... Sitten alkoi siirron aika kylmiöön. Vainajaa pidetään noin 2 tuntia osastolla kuoleman jälkeen, niin kertoi hoitaja.
Minä ja mieheni jäimme käytävään odottamaan vielä, että näimme, kun äiti  kuljetettiin mustan peitteen alla meidän ohitse. Vahtimestarit pysähtyivät ja  katsoivat meitä ottaen osaa suruumme. Kunnes lähtivät kylmiöön viemään äitin.

Samana päivänä äitin sisko, hän minun  kummitätini miehensä kanssa tuli.
Menimme katsomaan äitiä sairaalan kappeliin. Se oli kaunis, mutta niin raastava hetki.
Sumuista, mutta muistan miten minä tajusin lisää, että äiti oli todellakin kuollut.

Päästyäni kotiin etsin äitin kännykän, ilmoitin jo osalle tapahtuneesta.
Olin niin rikki ja väsyksissä, mutta ajattelin sinnitellä ne puhelut,
romahtaen kuitenkin monesti niiden aikana.
Suru viestin kertominen on raastavaa ja vaikeaa.
Silti se oli tehtävä.
Saimme kotiimme jo samana iltana kukkia, kortteja.
Sinä  iltana veljeni matkusti matkusti Kouvolasta junalla meille.
Suru kosketti tajuttomasti meitä kahta sinä iltana konkreettisesti.


Torstaina menimme yhdessä minä ja kumpikin veljeni äitiä sairaalan kappeliin   katsomaan...
Kynttilät, niin kaunis hetki.
Silitin, suukotin..
Yhdessä itkimme.
Miten meidän rakas äiti olikin siinä....kuitenkin tyyni ilme kasvoilla, sen muistan.
Jätimme äidillemme yhteisesti terveiset.
Ne rakkaat hetket oli varmasti jokaisella äidistä omassa mielessä.
Olimme yhdessä vahvoja vaikka jokaisen sisin varmasti oli täysin murskaantunut ja järkyttynyt surusta.

Seuraavana päivänä  minä ja  veli mentiin papin puheille, mutta en minä   juuri mitään papin  kanssa keskustelusta edes muista.
Meni aikaa, en edes muista miten  olen elämässäni siitä päässyt mihinkin.. Elin tosi sumussa..  minä tajusin mite suuri määrä ihmisiä jäi äitiäni  kaipaamaan.
Siinä meni muuten kyllä aikaa, ennenkuin oikeasti  tajusin mitä oli käynyt.
Elämän musertuminen, traumaattinen, järkyttävä näky, muistot, shokkitila.
Nuo asiat jäivät päällimmäisenä kuukaudesta mieleen.  Sumuista aikaa.

Joskus myöhemmin tajusin, että huono oloni 26.1  olikin minulle enne.
Elimistöni reagoi siis selvästi, jotenkin antoi merkin, minun  voinnin huononemisena enkä minä sitä silloin osannut tajuta.
Äitikin sanoi, ettei ole mitään hätää.
Tiedä sitten aavistiko hän eikä halunnut minun huolestuvan.....
Katselin äitini tavaroita meillä, en niihin kuitenkaan tarttunut laittaakseni pois. Annoin ne olla.
Senkin jälkeen annoin ne olla, monesti koskin, mutta siihen jäi.



HELMIKUU


Meni päiviä, saimme jotenkin arkea eteenpäin.
Mieheni oli töistä pois,  huolehti pojista ja kodistakin, kun/jos en minä en pystynyt.
En  osannut edes syödä ja juoda, minun ei edes ollut nälkä.
Tosin  jaksoin arkea vähän, tein kotihommia edes pikkuisen kerrassaan.
Olin niin rikki.
Sain tukea myös ystäviltä.
Ja jatkoin (kuten jo pitkään olin käynyt) psykologin käyntejä.
Siellä kävin  myös surua läpi, tosin muitakin asioita.

Äitin siunausta mietittiin.
Tiesin mitä äiti toivoi, kun olimme jutelleet.
Jotakin sain  papille viestillä kasaan siunauksesta, jotakin  äitini lempi virsiä
sekä Niin kaunis on maa laulun halusimme.
Veljien kanssa yhdessä mietimme niitä.
Minä tilasin kukat ja tiesin, että varmasti gerberoita. Äitini lempikukkia.
Arkulle,  minun ja perheeni kimppuun sekä muistotilaisuuteen pöytiin gerberoita halusin.


13.2  Perjantaina oli äitin siunauspäivä.
Oli aurinkoista ja muutama aste pakkasta.
Kaunis päivä, sellaisia äitikin rakasti.
Sairaalan kappelilla kävimme ensin  äitin hyvästelemässä, minä, veljet ja äitini yksi veli kävi. Hautaustoimiston mies oli erittäin herttainen ja lämminsydäminen.
Olimme jutelleet vain puhelimessa, kun hautaustoimisto oli muualta kuin täältä.
Äiti  oli jo arkussa, kun menimme.
Minä harjasin hopeiset  hiukset, rasvasin kuivat jalkapohjat..
Veli puki äitille omat vaatteet, veljeni laittoi sukat..
Laitoin huivin kaulalle.
Silitin ja suukotin.
Vielä annoin äidille  otsalle ja poskelle suukot ja  minä laitoin liinan äitin kasvoille.
Veljeni myös laittoivat kätensä siihen.
Sellainen tyyni ilme jäi mieleen, äitillä oli nyt hyvä kuitenkin olla.
Niin minulle tuli olo, että  äitin oli hyvä.
Kauniit oli viimeiset hetkemme vaikka erittäin tuskaisat.
Laitoin valkean kukan äitin vierelle siihen ihan pään viereen. 
 
Kirkossa ihmisiä oli paljon, paljon äitin ystäviäkin.
Minä otin  rauhoittavan aamulla jotenki selvitäkseni hetkistä.
Joku puhui,  että olin jotenkin rauhallinen.
Jotakin pystyin arkulla puhumaan ennen kukkien laittoa.
Pappi puhui kauniisti äidistä.
Äiti lähti autossa Imatralle, että siellä tuhkataan.
Heipat oli koskettavat.
Pidin kättä vielä arkun päällä arkun jo ollessa autossa enkä halunnut irroittaa siitä...
Sanoin "hyvää matkaa äiti."
Kaunis kukkakimppu jäi arkun päälle.
Minun valitsema.
Yhä näen sen hetken...
Velä vilkutimme ja itkimme.
Äiti rakas.

Veimme kukkia haudalle mihin äitin tuhkat laskimme myöhemmin.
Mummoni eli äitini äiti oli haudattu siihen. Siihen samaan hautaan hänen tytär saapuisi myöhemmin...
Muistotilaisuudessa myös oli sellainen rakkaus äitiin läsnä, sen näki kaikista.
Pappi tuli sinnekin.
Minä puhuin jotakin ja saimme sen menemään ihan hyvin.
Osin helpottuneena, mutta osin niin suruisana pääsimme iltaan sinä päivänä.

Äitin  tuhkaus Imatralla oli tiistaina 17.2  ja sinä päivänä olo oli  tosi tyhjä.
Äitin toiveena oli juuri  tuhkaus.
Poltin kynttilää monta tuntia ja tiesin kellonajan.
Minua kirpaisi, mutta mietin, että se oli äitini oma toive.

Sain myöhemmin tiedon,  että uurna oli  tuotu  kappeliin odottamaan uurnan laskua.
Selvitimme asioita, paljon paperi asioita ja kaikenlaista.
Oli paljon mistä ei tiennyt, koska olihan kerta ensimmäinen.
Kävin jossain välissä ystäväni kanssa kappelissa, kun halusin nähdä uurnan missä oli äitin tuhkat.
Itkin uurna sylissäni kappelissa.
"Saan kädessäni pitää tätä maailmaa" tuli mieleeni, Kotiteollisuus Kädessäni biisin sanoista.
Äiti oli maailmani sillä hetkellä, täysin.
Minä pidin kädessäni äitiä, hän oli maailmani sillä hetkellä.


18.2  oli esikoisen 7 vuotis syntymäpäivä.
Meillä oli juhlat pojalle ja hänen  kavereille silloin.
Toisena päivänä kävi muita vieraita.
Kuopuksen astma tutkimus oli  sairaalassa  myös.
Viitteitä astmasta, mutta ei astmaa suoraan, saimme vastauksena.

Varasimme varaston äitini  osalle tavara määrälle ja täällä oli se varasto.
Toisinaan kävin siellä katsomassa läpi ja osan tavaroista heitin suoraan pois.
Muistan vain sen ahdistavan olon mennä  sinne ja tutkia niitä.
Monet itkut tuli sielläkin yksin itkettyä.
Äiti siis asui  toisella paikkakunnalla.
Miehet (veli, iskä ja mieheni) olivat käyneet äitini  asunnon tyhjentämässä helmikuussa.
Mutta sinne jäi vielä joitakin  äitin tavaroita.

Tosi sekavaa aikaa ja poikien talvilomakin oli..
Suru kietoutui  syvemmin, lohtua sain  muilta ----- iso tuki kiitos!
Siunaus ja tuhkaus 💗.
Sumuista aikaa kyllä oli tuo kuukausi.
Siinä mitä päällimmäisenä.



MAALISKUU

Kävin  äitini asuinpaikassa mieheni kanssa äitin varaston tyhjentämässä.
Asuntoon emme enää päässeet, kun se oli jo tyhjä ja avaimet luovutettu.
Näin äitini naapureita, hekin niin  surivat.
Reissu avasi tunteet ja kosketti  syvästi minua.
Olihan sielläkin äidin luona käynneistäni, niin yksinään kuin poikieni kanssa,
monia ihania muistoja.


Samana kuukautena yksin kävin  sairaalassa katsomassa läpi äitin papereita ja juttelemassa johtavan ylilääkärin kanssa. Ihminen, joka  varmasti on ammatissaan nähnyt monenlaista ja koin todella  helpottavaakin oloa, että hän antoi minulle aikaansa.
Hän nimittäin osasi kertoa  paljon papereista nähdessään vielä lisää.
Osan toki tiesinkin, olin tosi paljon nähnyt, kuullut ja  lukenut sairauksista mitä äidillä oli.
Mitään uutta  selkeää syytä ei mistään  löytynyt mikä olisi avannut lisää äitin kuolemaa.

Sain kotiini äitin postia toki pitkään ja papereita muista kaupungeistakin.
Paperihommat olikin välillä vaikeita, ylipäätään edes ne saada.
Ihan kaikki kävin moneen kertaan läpi, mistään ei   löytynyt mitään.

Koin osaksi myös lohtua ja armoa.
Minä ehkä silloin  aloin hyväksymään, että äiti pääsi pois, äiti sai armon.
Äiti ei ei  jäänyt letkuihin kärsimään.
Se olisi ollut oikeasti aivan kamalaa.

Uurnan lasku päivä oli perjantai 20.3.
Taisi tuulla ja pakkasta oli, mutta aurinkokin pimeni hetkeksi (auringonpimennys) silloin.
Kävin veljeni kanssa hakemassa uurnan ja kävimme kaikki kolme sisarusta äitin kanssa kunnia ajelulla vielä autolla.
Minä, veljet, kummitätini (äitini sisko), hänen  miehensä olimme vain haudalla.
Pienellä porukalla saimme äiti rakkaan lepoon maahan.
Pidimme kukin uurnaa sylissämme.
äiti rakas ❤.
Uurnan laskun teimme yhdessä veljieni kanssa.
Äiti pääsi lepoon samaan hautaan minne oma äitinsä oli haudattu jo vuonna 1996.
Peitimme ikäjärjestyksessä haudan.
Vanhin veljeni ensin, sitten toinen veljeni ja lopuksi minä.
Minäkin tartuin lapioon ja peitin, heitin äidille hiekkaa.
Kaunis hetki kuitenkin vaikka kovin raastava.
Lauloimme siinä jotakin ja jätimme kynttilän haudalle.
Kauniisti jäi kynttilään liekki.
Kävimme sen jälkeen meillä juomassa äidin muistokahvit.
Kävin usein  haudalla sen jälkeen  ja  muistelin vielä joskus
äitin viimeisiä hetkiä haudalla käydessäni.

Maaliskuussa oli vissiin myös perunkirjat täällä kaupungissa.
Pienimuotoinen tilaisuus oli,  minä ja täällä asuva veljeni olimme.

Armo, lohtu, hyväksyminen, lopullinen lepo..
ehkä päällimmäisiä ajatuksia kuukaudesta.


HUHTIKUU

Saimme iloa,  kun appivanhempien koira sai pennut. Hän synnytti 3 pystykorvan pentua.
Minä ja mieheni  kävimme  Lappeenrannassa 2 vuorokautta omalla pikku lomalla.
Kotiteollisuuden keikasta ei tullut mitään laulaja Hynysen yrittäen liian kipeänä laulaa.
Vietimme muuten ihanaa aikaa mieheni kanssa.
Se oli todella tarpeen kummallekinn raskaan alkuvuoden jälkeen/aikana.
Kotiteollisuus  keikka tullaan  korvaamaan joskus, niin  sanoivat.
Kävin  CMX keikalla ihanien ihmisten kanssa  ja loistavahan  CMX on aina livenä!
Jossain vaiheessa alkoi taas kova kipuilu, voimistuvia kiputiloja ympäri kroppaa.

Iloa, uusi elämä, selviäminen,
oman terveyden temppuilut olivat asiat mitä ehkä jäi päällimmäisinä mieleeni.


TOUKOKUU

Sairasteluja perheessä.
Päiväkoti juttuja koko perheelle mihin osallistuimme.
Elämäni ensimmäinen äitienpäivä ilman omaa äitiä.
Olihan se olo kovin tyhjä ja outokin. V
aikka iloakin sain omilta pojilta.
Muistan ne tunteet kun kävelin haudalle, vein kukkia  ja kynttilän äidille.

Meillä oli kuopuksen 6 vuotis juhlat.
Meillä kotona kavereita kävi ja toisena päivänä kävi sukulaisia ja kummeja.

Heidi Bergbacka & Miitri Aaltonen sekä Duo Kummitusjuna keikat (ne siis oli samaa porukkaa)  kävin kattomassa Enonkoskella, oli piristävä!

Loppukuussa  käytiin miehen kanssa  1 yö Lappeenrannassa.
Oli  29.5  sen 11.4 keskeytyneen keikan korvaava KT keikka.
Keikka meni loistavasti,
oli kyllä yksi tämän vuoden parhaita keikkoja!

Ilon pisarat, voima, lasten riemut, kevään aika, elävän musiikin voima.
Sellaista omaa voimaa jäi  mieleen. 


KESÄ JA HEINÄKUU


Esikoinen lopetti esikoulunsa ja sai sen loppuun innolla.
Niin ylpeä äiti olin ja  toki pojistani molemmista olen yhä.
Pojat aloutti pitkän kesälomansa.

Minä jännäsin kesää miten jaksan senun, kun arkea  pitkälle pyöritin yksin. 
Tosin ei ollut eka kerta, kun monta vuotta pitkälti arkea poikien kanssa yksinää pyörittänyt.
Kävin äitin tavaroita  välillä. Se oli silloin jo helpompaa.
Jotakin musiikki reissuja pari oli kesällä missä kävin ihan yksin ja siellä näin ystäviäni.
Piristäviä ja musiikin voima on niin mahtavaa ja eheyttävää.

Aloin kirjottaa enemmän kesällä omia esim. runoja paljon.
Sain kipinän jostakin.
Kipuja oli välilllä, muttei ne  niin paljoa kesällä vaivanneet.
Koiranpentujen oli aika  mummolasta lähteä, jokainen sai hyvän kodin.

Ehkä eniten mielessä musiikki elämykset, luonnon voima, lasten  riemut.
Kiireettömyys.



ELOKUU


Esikoisella alkoi  1. luokka 13.8 ja sitä jännättiin.
Ihanasti alkoi ja niin reipas koululainen oli meillä.
Kuopus  aloitti eskarin 17.8 hyvin sekin alkoi.
Kipujen kanssa kamppailuja oli myös.
Hääpäivä 4 vuotta.

Eheyttävää toimintaa,
elämän kietoutumista uuteen,
myös kipuja.


SYYSKUU

Kouluun liittyviä juttuja oli missä minä mukana.
Aloitin jälleen  blogini  pitämisen.
Kirjoitin joitakin  runoja taas. Koen sen tosi tärkeäksi, mutta en voi toteuttaa sitä niin usein kuin haluaisin tai en pysty kirjoittamaan läheskään rauhassa millon sitä kaipaisin.
Sellaista inspiraatiota olen elämässä etsinyt ja kun se on  niin silloin se ei onnistu muista asioista. Otinkin siksi perus vanhan tyylin eli kynän ja vihkon käyttöön, että saan  joskus edes jotakin ylös.


Fysikaalinen hoito alkoi kipuihini.
Kivut oli jotakin älyttömiä välillä.
Mielen sekä elimistön yhteytyminen toisiinsa.
 
Toiveiden toteutumista, suunnitteluja.
Ainakin noita jäi kuukaudesta mieleen.



LOKAKUU

Syyslomaviikko oli ja teimme perheen reissun Helsinkiin  ja sieltä  2 yön  risteilyn Tukholmaan.
Se oli  ihanaa. Oli kivaa aikaa.
Näimme paljon ja nautimme koko perheenä.

Roosa nauha kuukausi ja  kannatin sitä, kuten monena vuonna.
Ystävän kanssa kävin 25.10 Johanna Kurkelan konsertissa. Se se oli kaunis, mahtava, koskettava, erittäin tunteet pintaan saava, siinä tuli kyyneleitä rutkasti.
Rakastan Kurkelan ääntä ja tapaa tuoda musiikkia.
Silti niin voimaa antavaa vaikka osin haikeaa.
Ihana Johanna!


Kipuilujen jatkuntaa.
Epätoivoa ja kysymyksiä.
Myös hyviä hetkiä ja musiikin voimaa.


MARRASKUU

Oma reissu Lappeenrantaan  5.-7.11.
Näin  siellä  ihania ihmisiä,
myös äitini ystäviä.
6.11 Kotiteollisuus keikka.
Oli hyvä keikka.

Kuopion reissu mieheni kanssa kaksin  21.-23.11.
Pojat olivat mummolassa.
22.11 Apocalyptican konsertti Kuopiossa.
Vuoden huikein musiikki elämys!

Duo Kummitusjuna keikka Savonlinnassa. Olin ihanien ihmisten kanssa siellä.
Live musiikin voima on jotakin mahtavaa!
 Syntymäpäivänäni 29.11 kävimme koko perhe katsomassa elokuva Hevisaurus.
Se  oli hauska.



JOULUKUU

Teatteria kävin katsomassa rakkaan ystävän kanssa.
Koululaisen joulukirkko ja eskari pojan joulujuhla.
Vesirokkoa pojilla.  Vaikka olivat pieninä jo sen kertaalleen
sairastaneet.
Pojan eka luokan  välietappi ja todella huippu välitodistuskin!

Joululoma..
Ensimmäinen joulu ilman äitiä oli raskas,  mutta myös omia hyviä juttuja.
Isä meillä ja pukkikin kävi oli  mieleisiä juttuja pojille.

En jaksanut eikä lopulta tarvinnutkaan panostaa jouluaattoon kuten monesti.
Niin ja tiedättekö: olin erittäin rauhallinen ja nautin  aattona paljon syvemmin ja
enemmän siinä mielessä. Mitä sitä älyttömiä puunailee ja stressailee, sun muuta.
Joulu saapuu vähemmälläkin.

Eheytymisen monet kasvot ja muodot,
vahvistuminen.
Selvityminen heikosta vahvaksi.
Herkistymistä sekä elämän monia asioita mettien meni joulukuu.


LOPPUUN

Paljon ystäviä ja kavereita minulla on.
He ovat niin suuri valo ja tuki tässä elämässä.
Osa ystävistä  lähti, suurin  osa jäi.
Osa ystävyyssuhteista syveni.
Todella näin ketkä ovat ne aidoimmat.
Kiitos niistä!

Parisuhteessa täyttyi 9. vuotemme.
Olemme päässet  ne ala sekä ylämäet tänäkin vuonna
yhdessä, takkuamista on välillä ollut,
mutta selvitty on niistä.

Perhe, sukulaisista osa, ystävät,
musiikki, luonto ainakin ne varmat vuoden ilot ja
voimaa antavat asiat.
Onhan niitä paljon muitakin. 


Sairastelut olivat  riesana, monin tavoin.
Eniten  oman voinnin huonontuminen.
Koin muistin kanssa ongelmia, sanoja katkeilee, tavaroita tippuu käsistä,
välillä on tosi sekava, outo olo.
Uusia asioita  ilmaantui.
Kipuja lisääntyi.
Nyt  tulossa lääkäriaika ja tutkimukset.
Fysikaalista hoitoa kävin monesti ja jatkuu tammikuussa.
Painon kanssa kamppailua myös, mutta täysin myönnän, etten oikeastaan
enää kesän jälkeen ole asiaan tarttunut.
Sen aika tulee.

Ihmisten ymmärtäminen minua kohtaan on ollut suurimmaksi osaksi suurta ja kiitän,
olen onnellinen heistä!
Toki olen kuullut myös siitä, että puran liikaa suruani tai puhun siitä liikaa.
Siksi pyrin kirjoittamaan sen osan edes pois.
Mutta painotan myös asiaa, että elämäni ei ole pelkkää surua ja ikävää.
Olen kuitenkin  aika positiivinen luonne ja pitkälti sosiaalinen ihminen.
En  ole erakko luonne.
Ahdistun  liiallisesta  hiljaiselosta, kun selkeä tarve olisi se  möykky  purkaa.
Minulla ei ole tapana jättää liikoja sisälle.
Ahdistun  myös  puhumattomuudesta.
Olen myös aistiva ihminen ja sekin tuo omat huolensa ja ongelmansa.
Ei ole läheskään hyvä  piirre aina.

Surulla ei ole mittaria ---- ei ole aikarajaa  eikä kenenkään tulisi kenenkään toisen kohdalla niin ajatella.
Voihan kukin itselleen asetukset, tavoitteet sekä ne rajansa laittaa.
Surun kohtaamisessa tärkeintä lienee on sen hyväksyminen, mutta toki se on yksilöllinen asia monelta kantilta.

Olen  oppinut itsestäni paljon uutta.
Asioihin suhtautuminen on osin myös  muuttunut.
Elämänarvot ovat  syventyneet.
Olen  kokenut paljon haukkuja, ilkkuilua ja  arvostelua toiminnastani.
Olen saanut palautetta niin, että minun silmät ovat vetistyneet jopa siitä kiitoksen määrästä, mutta myös siitä ilkeydestä ja kylmyydestä.
Olen jotakin saattanut tehdä oikeinkin ehkä.
Tosin tehnyt kyllä niin kuin itsestä tuntunut oikealta ja hyvältä.
Olen kulkenut  matkaani ja oppinut siinä ymmärtämään
yhä tämän ja painotan sitä vielä tässä:
meillä on vain  tämä hetki.

Kiitos elämälle.

Kiitos suuresti ja syvästi sinulle,   joka luet tätä nyt.
Sinä, joka kuljit vuotta rinnallani, kanssani -----  minä niin kiitän.


Kohti ensi vuotta.
Toivoen, että se ei ole surua.
Suru on aikanaan helpompaa kantaa. 
Tänään asia on helpompi jo kantaa.
Sen kanssa oppii kyllä elämään.
Haikeus ja ikävä kuuluvat elämään.
Suru on vuodessa muuttanut muotoaan usein.
Se muuttuu järkytyksestä pikkuhiljaa hyväksymiseen.
Siitä lohtuun  ja kiitokseen.
Kiitos siitä, että sai ihmisen tuntea,
mitä kaikkea hän antoi ja kiitos elämälle, että on siitä selvinnyt.
Tästäkin voisin kirjoittaa.
Voisin kirjoittaa ikävästä, kaihosta, surusta, selviytymisestä paljonkin.

Ensi vuodelle en lupaa mitään.
Sen  sijaan minä toivon.
Toivon, ettei elämä heittäisi niin paljon kun tänä vuonna mitä se minua runteli, murskasi.
Antoi surun, vastamäkiä sekä paljon taistelua kävin, niin henkistä kuin fyysistä.
Kävin todella pohjalla.
Pikkuhiljaa sieltä nousin, se oli pitkä ja raskas,  painava matka.

Nyt voin huikaista ja niittää tämän vuoden vaikka tällä  vielä:
kaikella on aikansa.
Siihen kun jaksaa uskoa, se kannattaa.

Tänään on teroiteltu poikien luistimet, jos pääsee luistelemaan.
Ai niin täällä  on jo lunta vähän, mutta  pakkasia ollut niin on järvetkin ovat pitkälti jo jäätyneet.
Minä rakastan talvea, montaa asiaa siinä.

Pian alamme uudenvuodenaaton illan viettoon oman  perheen kesken. 
Omatekemä perunasalaatti odottaa jääkaapissa, miehen savustama lohi  seuraksi.
Muutamat  raketit ja tähtisadetikut pojille.
Tinatkin valetaan. 

Ensi vuosi tulee ja olen kyllä onnellinen tässä hetkessä sen ottamaan vastaan.
Se tuo mitä tuo.
Meillä on vain tämä yksi elämä. 

Tämä teksti tehty 31.12.2015 kotona.

Kaikkea  hyvää juuri sinulle!!!!

Syksyn taimia

Lokakuu lopuillaan.
Lehtiä  on jo kivasti maassa.
Täysikuun aikaa  elämme.
T'änä aamuna oli pikku pakkanen.
Rakastan syksyn aamuja, kun on vähän pakkasta ja aurinko kuultaa taivaalta, sellainen kirkas taivas  mistä
tietää, että on ollut tähdet näkyvillä ja on vaan kaunista.
Nenää ehkä pikkuisen kipristää ja lehdet rapisee jalkojen alla. On jotenkin vaan hyvä olla silloin vaikka olisi muuten elämä kellallaan.

Tänään on  tasan 9 kuukautta äitini kuolemasta.
Silloinkin oli keskiviikko.
Astelin  tänä aamuna hautausmaalle ja vein haudalle 2 öljykynttilää.
Äidin ja mummon (hyö siis samassa haudassa ovat nyt) haudalle oli lentänyt kauniisti paljon tosi keltaisia vaahteran  lehtiä.
Sytytin kynttilän lyhtyyn, myös enkeli lyhtyyn toisen.
Kuiskailin terveisiä  kaikilta äitiäni kaipaavilta.
Jälleen piirsin  haudan päälle sydämen, ne reunat vahvistan joka kerta haudalla   käydessäni. 
Pari päivää kynttilät palavat ja sitten Pyhäinpäivänä käyn taas.
Minun  sisin on  itkenyt  jo monta päivää,
minulla on näin syksyllä aika tunteet pinnassa useimmiten muutenkin.
Tosin, tämä syksy on monin tavoin ollut  minulle  henkisesti tosi raskas.
Sitä voisi kutsua  myös kai vaikka puhdistautumiseksi.
Sitäkin  kaipaan.
Huomaan, että olen alkanut elämää miettiä aika erilailla äitini kuoleman jälkeen, tarkkailen asioita aivan eri näkökulmista ja mietin enemmän asioita. Ehkä kuolemakin osaa omallalailla opettaa tai antaa jonkun "potkun" ihmismieleen, en tiedä, ehkä jotakin sellaista.

Pidän toki asioita itselläni, mutta en ole ihminen, joka haluaisikaan pitää itsellään enemmän kuin jakaa niitä asioita.
Minulla on täysi tarve avata asioita.
Miettinyt myös omaa luonnetta ja koko persoonaani.
Minä olen herkkä, hellä, optimistinen, aito, rehellinen, empatia  ja sympatia ehkä myös vahvuuksia, huomaavainen, kiltti, avulias.
Tälläinen  haaveilija ja unelmoiva myös. Ehkä nuo nyt ensmmäidiä mieleentulleita.
En  ehkä niinkään taivaanrannan maalari vaan
vaikkapa pilvien päällä tanssahtelija.
Hyvien ja rakkaiden pilvien päällä.
Ehkä sellainen, jonka pystyy kyllä hyvin sieltä pilvistäkin tiputtamaan.
Kun totuus kohtaa, sanotaan näin, sieltä sitten tiputaan kyllä varmasti.
Joskus sieltä tullaankin niin lujasti,  että sattuu vietävästi, sydän on haavoilla ja ehkä arvet on syvät.
Mutta kyllähän elämä parsii niitäkin haavoja.

Elämässäni on haaveita, toiveita paljonkin.
Joskus hymyilen jopa niille, koska  ei ne edes varmaan voi toteutua.
Ajattelen "olenpa minä höpsö kun näin ajattelen."
Joskus minä itken, kun ne eivät toteudu,
koska sydän  juuri sanoo niin, että niin olisi hyvä.
Tälläinen vähän pöhkö nainen olen.
Hyvin tunteikas myös. Olen myös haavoittuva, niinkuin moni muukin. Tosin, ajattelen myös, että herkkyydessä on voimaa ja myös herkkyys on vahvuutta.
Eräs hyvä ystävättäreni sanoi jotenkin näin:
"näet kaunista mitä  harva näkee, näet asioita mitä suurin osa ei osaa edes katsoa   tai ajatella." Esimerkkinä hän antoi  yksinäisen kukan näkemisen  jossain tai lasten (ei omien) välisen riidan tai pahanolon mihin uskallan puuttua.

En minä mikään enkeli tai näkijä ole, minulla vain on sellainen tapa tai ehkä joku sanoo,
että sellainen taito nähdä asioita. Tämä aistimus asia on tullut perintönä
kyllä äidiltäni.
Minä aistin, aika tuntemattomistakin ihmisistä jo asioita.
Niinpä ollen,  minuahan on aika vaikea huijata tai minulle on vaikea valehdella.
Tai jos joku kokee sen helpoksi, saatan sen kyllä nähdä. Tämän asian takia minä olen huomannut niinsanotuista ystävistäni elämässäni niin seläntakanani  puhumista,  valehtelemista, kieroilua ja   lupauksienkin rikkomisia.
No, tuon jälkimmäisen nyt huomaa  usein kuka tahojaan.
Ne,  jotka minut oikeasti  tuntevat jo, osaavat  minut nähdä.
He eivät pidä minua "näyttelijänä",  koska en todella sitä  ole.
Miksi olisinkaan?
Ei minulla ole mitään syytä olla muuta kuin sitä, aitoa itseäni, mikä minä  olen.
Joskus joku luulee, että minä vain lässytän tai kerron höpöhöpö juttujani, kun oikeasti aistin asioita.
Niinpä ollen tuo edellämainittu piirre voi siis  olla minulle myös omanlainen taakka ja rankkakin välillä.
Minulla saattaa olla jotakin erityisherkkyyden piirteitäkin. Mutta  nekin  ovat osin myös  raskaita  ja voimia vieviä. Niitä  vain huomaa vaikkei  välttämättä juuri silloin juuri siihen asiaan edes tarkoituksella kiinnitä huomiota. Elämän ihmeellisyyksiä kai.
Minun on tosi helppo samaistua samantyylisiin, herkkiin, aistiviin ja kauneutta näkeviin ihmisiin.
Heitä on pari ystävä joukossani.
Minä huomaan myös helposti tykkääväni ihmisistä, joilla on jotakin samoja ajatuksia kuin itsellä tai varsinkin niitä sielunsiskoja ja  sielunveljiäkin.  Uskon, että aikas moni ihminen toimii juuri niin tai ainakin tykkää tai kiintyy samankaltaisiin ihmisiin mitä itse on.
Tosin tosi erilaisetkin ihmiset kuin itse ovat rikkaus ja kiitän, että elämääni iloistuttavat ja siivittävät niin saman kaltaiset kuin tosi erilaisetkin ystäväni, kaverini, sukulaiseni, he rakkaat ihmiset!

Olen kyllä myös tuittupää, kipakka, mököttävä.
Joskus aivan liian suorakin. Napisen ja nalkutan, kuten kaikki  (kai) naiset,
mutta en läheskään niin paljon mitä aikoinaan. 
Epäröin välillä  tosin minäkin, enkä ollenkaan aina ole suinpäin sanomassa ensimmäistä sanaa  mikä mielessäni on. Otan etäisyyttä, otan aikaa, mutta toisinaan sanat sinkoilevat piakkoin...
Saatan olla aikas kenkkukin, varsinkin kun suutun.
Mutta minä suutun oikeasti  harvoin  enkä ole koskaan ollutkaan enkä todella haluakaan olla
pitkävihainen tai polttaa siltoja. Haluaisin aina selvittää asiat, onpa ne kenen ihmisen kanssa
tahansa, tosi rakkaiden tai vähemmän tuttujen kanssa.
Huomaan miettiväni,  joskus liikaakin, jos on jotakin välien selvittelyjä  tai muita asioita  eikä niitä saa selviksi. Ne kyllä jäävät vaivaamaan. Mutta kun on ihmisiä,  joilla ei ole samanlaista tarvetta selvittää tai kuten jotkut sanovat, ruotia asioita, kuten minulla. Toki riippuu asiasta. Mutta   selvittääkseen asioita on toki   asiassa osapuolien hyvä olla mukana.
Eihän kaikkia  kiinnosta tai huvita selvittää, ei minuakaan läheskään aina, mutta parempihan ne on, ainakin näin  järjelläkin ajatellen, selvittää kokonaan, kun  jäädä miettimään, 
katumaan  tai vihoihin.
Elämässä ei ole ketään ihmistä ketä minä vihaan, ei yhtään ketään.
Eikä oikeastaan mitään asiaakaan. Ne joita  ehkä joskus vihasin, kunnes tajusin, ettei kannata, ovat jo niin menneitä,  etten enää niihin katsele ja kääntyile.
He mistä joku voisi olla tosi kiukkuinen tai edes vähän, eivät kuitenkaan ole tehneet minulle mitään niin  pahaa,  että vihaisin heitä oikeasti.
Päänsärky sekä hammassärky ovat ehkä elämässäni niitä inhottavimpia  asioita
minkä kanssa olen kamppaillut. Nii ja toki minulla oleva migreeni.
Olen  tehnyt elämääni omia rajoja, mutta ne  ovat aika kaukana, saan vapaasti  suunnitella rajoihini asti ja olla itseni,  osaan käyttää tilaani ja aikaani. Tosin ei sekään aina helppoa näy olevan.
Minä rakastan tosi  monia ihmisiä,  rakkauden asteikolla kun on niin monia eri sävyjä ja
muotoja. Rakkaus on ihanaa. Se on elämäni täysin suurin ja tärkein eliksiiri.

Kirjoitan tätä paikassa missä  tietokone toimii tai ei.
Suurimman osan tähän mennessä täällä blogissani olen kirjoittanut kännykän kautta ja se on tuonut omat kiemuransa.
Ei ole varaa kuitenkaa ostaa uutta konetta, joten blogin ylläpitoon vaikuttavat vielä  myös kirjoituspaikst ja vehkeet. Ne kun tuovat omaa säväystään.
Paljon on aihioita,  niin paljon  ja kirjoitan ne joskus tänne.


Viime viikolla oli syysloma.
Koko perhe lomaili.
Kävimme Helsinki-Tukholma-Helsinki
risteilyllä. Lähdimme maanantaina ja saavuimme keskiviikkona.
Ihka ekaa kertaa minä (37 vuotiaana miltei) Tukholmassa.
Kaunista siellä oli, ei myrskynnyt merellä ja pojilla oli lystiä.
Tukholmassa kävimme perheen kanssa Junibackenissa, lasten satumaailmassa, aivan ihana paikka!!
Omalla autolla olimme Helsingissä. Lapset olivat reippaita ja niinsanotusti sata lasissa koko reissun. Olihan heillä  ensimmäinen elämänsä yön yli oleva laivaristeily.
Olin kyllä tosi poikki reissun jälkeen ja pari päivää  menikin aikas rauhallisissa merkeissä
itsellä kotona.
Tässä edellisen blogin kirjoituksen jälkeen on ollut monenlaista.
On ollut  hirvijahtia, pojilla elämänsä ekassa jahdissa isänsä ja vaarinsa kanssa, silloin ei saaneet saalista, mutta sen jälkeen tuli kyllä. Oli jo hirvi peijaisetkin menneenä lauantaina.
On ollut karpalon keräystä anopin kanssa. Olen suunnitellut, toivonut ja miettinyt paljon tärkeitä asioita.  Olen omanlaisessa elämäni risteyksessä, jälleen.
Minulla on ollut ollut niin ala kuin  ylämäkeä, niinkuin oma vointini onkin välillä ja toki muidenkin.
On  niitä iloja  sekä  murheita. Pari isompaa murhettakin tälläkin hetkellä on, mutta elämäähän tämä on, niinpä.
Nyt on meillä nuhakausi jälleen, yskääkin on.
Joulukuulle tulikin pojalle aika astma kontrolliin taas. No syksy ja syksyn taudit....Niitähän jyllää myös päiväkodissa ja koulussa.
Hyvin on muuten tämä vuosi mennyt astman kanssa, mutta yskä tulonsa jälkeen
meinaa kestää tosi pitkään aina. 
Pienemmällä pojalla on viitteitä ja käytössä jo astma "piippu" tarvittaessa, muttei ole diagnoosia saanut. Äitini puolen suvussa on astmaa. Itsellä on välillä hengitystie oireita, minullakin on Ventoline kiekko apuna jos tarvitsen.

Kävin ystävättäreni  kanssa  Johanna Kurkelan konsertissa viime sunnuntaina täällä.
Oli aivan ihanaa. Johanna on niin kaunis, oli kaksi  eri asua, eka puoliskolla toinen ja toisella toinen.
Johanna ääni jo saa minun ihon väreille. Kaunis, satumainen, taianomainen ja herkkä oli salissa tunnelma.
Jotakin niin  kaunista ja todella koskettavaa. Hän osaa koskettaa kyllä esiintymisellään jo,
saati äänellään  ihmisiä.
Porukkaa oli, muttei konserttisali ollut  läheskään täynnä.
Minä  itkin lauluja kuunnellessa.
Siellä oli vanhempia  lauluja ja uusimman Ingrid levyn lauluja.
Upeasti soitti bändi ja Johannakin soitti heti yhdessä   kappalesssa itse viulua, kauniisti soittikin.
Se oli  elämäni ensimmäinen Kurkelan konsertti ja toivon, ettei kuitenkaan viimeinen.
Ingrid biisi kolahtaa  tosi paljon ----  uupunut ja masentunut kun itsekin olen ollut ja tiedän miltä se tuntuu. Se menee täysin ihon alle.
Paljon lauluja, mm. Ainutlaatuinen, Valoihminen, Kultapieni, Rakkauslaulu, Kiertokulku, Yksinäisyys, Suojele mua, Kuolevainen, Jossain metsäin takana, Prinsessalle, Juurrun tähän ikävään... vaikka mitä biisejä, ihania. Johannan lauluissa on taikaa, voimaa, herkkyyttä sekä omanlaista kaipausta ja kaihoakin  niissä näen kyllä.

Tähän loppuun laitan joitakin omia runojani.
Jotakin on taas tämän syksyn aikana tullut  kirjoitettua.
Kirjoittelen tänne taas miloin on sopiva hetki.


Illan pimetessä,

kynttilän valaistuksessa.
Tämä ääni,
minun sisimpäni.
Tämä rauha,
kumpa tämän pitää saisin.
Tämä hetki, omani.
On vain minun.
Minun aarteeni,
minun valoni.
En päästä vielä,
minä tallennan ensin.
Hitaasti, syvälle, rauhassa.

Illalla 6.9.15


******************************************

Aika kulkee,
muistot kantaa,
joskus ne syliinsä sulkee,
paljon kaunista antaa.
Kuljen paljain jaloin,
joskus kuin lapsen tavoin.
Kuljen piikkien, kivien päällä.
Toisinaan kauniilla jäällä,
nautin, iloitsen, rakastan täällä.
Otan hetken, toisen.
Sinutkin suljen sydämeeni.
Hänet minun sisimpääni.
Kuljen lyhyen tai pitkän
matkan.
Polun, risukon, kallion,
mäet, meret, myrskyt,
aallokot.
Suljen silmäni,
olet hetken kanssani.
Et sinä poistu, olet luonani.
Minä jatkan matkaani.

Aamupäivällä
14.10.2015.

 ****************************************

Satelee.
Katselee.
Kuuntelee.
Kaartelee,
Se ei oikein tiedä
minne laskeutuu.
Kiertääkö kehää
vai ylös alas matkustaa?
Voisi suuntaansa muuttaa.
Painukoot muualle,
pois läheltä,
kauas olosta.
Minä en ota sitä
kylään.
Minä kyyneleeni jo itkin
pahaa oloa niitin.
Tiedän, että ne tulevat vielä.
Kunpa vain siipeni
ja jalkani vielä jaksaa
sekä tämä elämä voi
minua kantaa.

14.10.2015 illalla.

****************************************


Elämän raakuutta,

arvaamattomuutta.
Elämisen onnea, iloja,
kauneutta,
lämpöä, hyvyyttä,
ystäviä, rakkaita,
muistoja, kiitollisuutta.
Musiikkia ---- se auttaa eloa soimaan,
luonnon kauneutta ---- saa siitä myös voimaa.
Värejä elämän,
sävyjä sydämen sykkivän.
Elämä heittää
kiemuransa,
hetkensä.
Harmit, surut,
vastoinkäymiset,
haasteet.
Ilot, onnet,
hyvät, huonot,
kauneuden jyvät,
tunteet syvät.
Hymyt, naurut,
itkut, raivot.
Suuttumukset,
leppymiset,
anteeksipyynnöt,
anteeksiannot.
anteeksi saamiset.
Painavat risukot ja kannot.
Välillä mennään kylmissä vesissä,
välillä huokeissa lämpimissä.
Toisinaan on niin jäätävää tai jopa kuumaa.
Näinhä se täällä menee,
elämä on välillä pysäyttävää,
välillä huumaa.

15.10.2015
illalla.

*****************************************

Reppu selässä,
joskus se on täynnä,
tyhjillään tai puolillaan.
On karttaa, kompassia.
Joskus vain pelkkä vaisto
tai tieto mukana minua
kuljettaa, voi itse askeleensa ja
suuntansa valita.
Polkuja monia,
risteyksiä isoja tai pieniä.
Niitä oikeita tai vääriä,
vääristäkin voin oppia.
Voin luottaa tai en.
Toisinaan epäröin.
Osaanko luottaa tai tietää?
Punnitsen
tunne vai järki?
Järkeäni osaisin käyttää,
ettei tunne minua voisi
jäätää.
Osaisin valita tai päättää.
Jos karttaa tarvitsen, sen löytäisin.
Jos hukassa olen, en pelkäisi.
Ilon säteitä, onnen pisaroita näkisin.
Murheista, suruista, ikävistä asioista
en murtuisi vaan vahvistuisin,
hyvää, kaunista säilöisin.
Jonnekin hyvään täältä joskus
pääsisin.

22.10.2015
illalla.

**************************************

En minä.
Minä kokeilin, yritin.
Totesin, että minä vain
en osannut tai ehkä
en pystynyt.
Sinä osasit.
Sinä annoit niitä palasia,
kun minä olin heikko.
Sinä pitelit minua,
kun minä itkin.
Sinä olit,
kun minä hajosin.
Sinä kannoit iltaani,
olit turva öitteni.
Sinun henkäys vieressäni.
Minun hiljainen ja niin surullinen.
Minä rakennan yhä sitä jotakin
mistä en vieläkään ole ehjä.
Eheytymisen tie on pitkä
joskus, on annettava
aikaa. Toivoa voi taikaa,
olla onnellinen mitä sai
elämässä aikaan.
Muistaa rakastaa, pitää hyvänä,
kertoa ettei katuisi.
En minä.
Ajattele en enää noin.
Kyllä minä.
Minä voin,
minä pystyn,
minä uskallan.
Olethan sinä,
en ole yksin.

Yöllä 23.10.2015

****************************************

Elämäni puutarhassa
kukkivat ystävyyden kukat,
rakkauden puut.
Siellä lentää ilon perhoset,
valon säteet koskettavat maata,
onnen tuoksu leijailee.
Lohtu kulkee jalkojen alla,
toivo asuu pensaissa.
Usko kasvaa ruohikossa
ja rakkaus kulkee kaikkialla.
On siellä niin paljon muutakin.
Siellä on hyvä astella,
turvallista, kaunista,
rauhoittavaa ja kaivattua.

Joskus meinaa kuivahtaa kukat ja puut,
sekä muut vaikka minä
kuinka aistin ja tutkailen.
Silloin minä sytytän sinne kynttilöitä,
käyn läpi jokaisen.
Ilon, valon, onnen, lohdun,
toivon, uskon ja rakkauden.
Kastelen niitä, laitan niille
lisää voimaa, kasvamiseen energiaa.
Vaikka siellä sataa, tuulee, myrskyää,
siellä on olo, ettei minua hylätä eikä minun tarvitse olla aivan yksin.
Joskus on aurinkoista, voin siellä
tanssia paljain jaloin
tai  vain lämmitellä.
Toisinaan tanssin kyllä sateessakin,
näen ehkä sateenkaaren
tai pienen lätäkön mikä saa minut hymyilemään.
Koskaan siellä ei myrskyä niin,
että se rikkoisi ja kaataisi ihan kaiken,
aina siellä on jotakin kaunista,
hyvää ja rakasta.
Asuuhan minun puutarhassani
ilo, valo, onni,
lohtu, toivo, usko
ja rakkaus.
Siellä käy suru, viha,
pettymys, pelko, arkuus,
muitakin mörköjä
ja peikkoja.
Aika ajoin nekin saapuvat,
tiedän sen.
Mutta ei ne sinne asumaan
iäkseen saa jäädä.
Minä häädän niitä sieltä pois.
Varsinkin, jos liiaksi alkavat.
Joskus ne tarrautuvat minuun
ja silloin minä huudan niille,
ne uskoo tai ei.
En minä niitä enää
vieraiksi koekaan.
Häipyvät sitten aikanaan
kuitenkin.
Iltaisin kun hämärtyy.
syttyvät puutarhani
ylle elämäni tähdet ja
kuu näkyviin saapuu.
Yö kietoo turvaa
kaikille ja enkeli
suojaa kaikkia,
myös päivisin.
Kyyneleistäni siellä syntyy puro
minkä vedellä huuhdon kasvojani,
minä puhdistun.
Itken ikävääni tuulelle,
huudan kiukkua pilville, 
veisi pilvet mukanaan. 
Tuskaa kerron linnuille, 
jotka lentävät puutarhani yläpuolella.
Kaiho kulkee joskus siellä
ja  pysähtyy katselemaan minua
ja lähtee aikanaan...
Puutarhan
kyltissä
lukee:
Täällä asuu
elämä.

24.10.2015 illalla.

****************************************


Viima.
Tuiverrus.
Kellojen kutsu.
Ukkosen jytinä.
Sateen ropina.
Häipynyt hymy.
Saapunut ikävä.

26.10.2015 illalla.

****************************************

Siellä on lepo,
hyvyys, rauhaisaa,
siellä povessa maan
on valoisaa,
turvaisaa.
Ikituulen henkäys,
kivuton, peloton,
ei yksinäinen,
ei puolikas.
Siellä on
kaunista,
hiljaista,
mikään ei satuta.

28.10.2015
hautausmaalla
aamulla.
Äitin kuolemasta
9 kuukautta.

*************************************