Syksyn taimia

Lokakuu lopuillaan.
Lehtiä  on jo kivasti maassa.
Täysikuun aikaa  elämme.
T'änä aamuna oli pikku pakkanen.
Rakastan syksyn aamuja, kun on vähän pakkasta ja aurinko kuultaa taivaalta, sellainen kirkas taivas  mistä
tietää, että on ollut tähdet näkyvillä ja on vaan kaunista.
Nenää ehkä pikkuisen kipristää ja lehdet rapisee jalkojen alla. On jotenkin vaan hyvä olla silloin vaikka olisi muuten elämä kellallaan.

Tänään on  tasan 9 kuukautta äitini kuolemasta.
Silloinkin oli keskiviikko.
Astelin  tänä aamuna hautausmaalle ja vein haudalle 2 öljykynttilää.
Äidin ja mummon (hyö siis samassa haudassa ovat nyt) haudalle oli lentänyt kauniisti paljon tosi keltaisia vaahteran  lehtiä.
Sytytin kynttilän lyhtyyn, myös enkeli lyhtyyn toisen.
Kuiskailin terveisiä  kaikilta äitiäni kaipaavilta.
Jälleen piirsin  haudan päälle sydämen, ne reunat vahvistan joka kerta haudalla   käydessäni. 
Pari päivää kynttilät palavat ja sitten Pyhäinpäivänä käyn taas.
Minun  sisin on  itkenyt  jo monta päivää,
minulla on näin syksyllä aika tunteet pinnassa useimmiten muutenkin.
Tosin, tämä syksy on monin tavoin ollut  minulle  henkisesti tosi raskas.
Sitä voisi kutsua  myös kai vaikka puhdistautumiseksi.
Sitäkin  kaipaan.
Huomaan, että olen alkanut elämää miettiä aika erilailla äitini kuoleman jälkeen, tarkkailen asioita aivan eri näkökulmista ja mietin enemmän asioita. Ehkä kuolemakin osaa omallalailla opettaa tai antaa jonkun "potkun" ihmismieleen, en tiedä, ehkä jotakin sellaista.

Pidän toki asioita itselläni, mutta en ole ihminen, joka haluaisikaan pitää itsellään enemmän kuin jakaa niitä asioita.
Minulla on täysi tarve avata asioita.
Miettinyt myös omaa luonnetta ja koko persoonaani.
Minä olen herkkä, hellä, optimistinen, aito, rehellinen, empatia  ja sympatia ehkä myös vahvuuksia, huomaavainen, kiltti, avulias.
Tälläinen  haaveilija ja unelmoiva myös. Ehkä nuo nyt ensmmäidiä mieleentulleita.
En  ehkä niinkään taivaanrannan maalari vaan
vaikkapa pilvien päällä tanssahtelija.
Hyvien ja rakkaiden pilvien päällä.
Ehkä sellainen, jonka pystyy kyllä hyvin sieltä pilvistäkin tiputtamaan.
Kun totuus kohtaa, sanotaan näin, sieltä sitten tiputaan kyllä varmasti.
Joskus sieltä tullaankin niin lujasti,  että sattuu vietävästi, sydän on haavoilla ja ehkä arvet on syvät.
Mutta kyllähän elämä parsii niitäkin haavoja.

Elämässäni on haaveita, toiveita paljonkin.
Joskus hymyilen jopa niille, koska  ei ne edes varmaan voi toteutua.
Ajattelen "olenpa minä höpsö kun näin ajattelen."
Joskus minä itken, kun ne eivät toteudu,
koska sydän  juuri sanoo niin, että niin olisi hyvä.
Tälläinen vähän pöhkö nainen olen.
Hyvin tunteikas myös. Olen myös haavoittuva, niinkuin moni muukin. Tosin, ajattelen myös, että herkkyydessä on voimaa ja myös herkkyys on vahvuutta.
Eräs hyvä ystävättäreni sanoi jotenkin näin:
"näet kaunista mitä  harva näkee, näet asioita mitä suurin osa ei osaa edes katsoa   tai ajatella." Esimerkkinä hän antoi  yksinäisen kukan näkemisen  jossain tai lasten (ei omien) välisen riidan tai pahanolon mihin uskallan puuttua.

En minä mikään enkeli tai näkijä ole, minulla vain on sellainen tapa tai ehkä joku sanoo,
että sellainen taito nähdä asioita. Tämä aistimus asia on tullut perintönä
kyllä äidiltäni.
Minä aistin, aika tuntemattomistakin ihmisistä jo asioita.
Niinpä ollen,  minuahan on aika vaikea huijata tai minulle on vaikea valehdella.
Tai jos joku kokee sen helpoksi, saatan sen kyllä nähdä. Tämän asian takia minä olen huomannut niinsanotuista ystävistäni elämässäni niin seläntakanani  puhumista,  valehtelemista, kieroilua ja   lupauksienkin rikkomisia.
No, tuon jälkimmäisen nyt huomaa  usein kuka tahojaan.
Ne,  jotka minut oikeasti  tuntevat jo, osaavat  minut nähdä.
He eivät pidä minua "näyttelijänä",  koska en todella sitä  ole.
Miksi olisinkaan?
Ei minulla ole mitään syytä olla muuta kuin sitä, aitoa itseäni, mikä minä  olen.
Joskus joku luulee, että minä vain lässytän tai kerron höpöhöpö juttujani, kun oikeasti aistin asioita.
Niinpä ollen tuo edellämainittu piirre voi siis  olla minulle myös omanlainen taakka ja rankkakin välillä.
Minulla saattaa olla jotakin erityisherkkyyden piirteitäkin. Mutta  nekin  ovat osin myös  raskaita  ja voimia vieviä. Niitä  vain huomaa vaikkei  välttämättä juuri silloin juuri siihen asiaan edes tarkoituksella kiinnitä huomiota. Elämän ihmeellisyyksiä kai.
Minun on tosi helppo samaistua samantyylisiin, herkkiin, aistiviin ja kauneutta näkeviin ihmisiin.
Heitä on pari ystävä joukossani.
Minä huomaan myös helposti tykkääväni ihmisistä, joilla on jotakin samoja ajatuksia kuin itsellä tai varsinkin niitä sielunsiskoja ja  sielunveljiäkin.  Uskon, että aikas moni ihminen toimii juuri niin tai ainakin tykkää tai kiintyy samankaltaisiin ihmisiin mitä itse on.
Tosin tosi erilaisetkin ihmiset kuin itse ovat rikkaus ja kiitän, että elämääni iloistuttavat ja siivittävät niin saman kaltaiset kuin tosi erilaisetkin ystäväni, kaverini, sukulaiseni, he rakkaat ihmiset!

Olen kyllä myös tuittupää, kipakka, mököttävä.
Joskus aivan liian suorakin. Napisen ja nalkutan, kuten kaikki  (kai) naiset,
mutta en läheskään niin paljon mitä aikoinaan. 
Epäröin välillä  tosin minäkin, enkä ollenkaan aina ole suinpäin sanomassa ensimmäistä sanaa  mikä mielessäni on. Otan etäisyyttä, otan aikaa, mutta toisinaan sanat sinkoilevat piakkoin...
Saatan olla aikas kenkkukin, varsinkin kun suutun.
Mutta minä suutun oikeasti  harvoin  enkä ole koskaan ollutkaan enkä todella haluakaan olla
pitkävihainen tai polttaa siltoja. Haluaisin aina selvittää asiat, onpa ne kenen ihmisen kanssa
tahansa, tosi rakkaiden tai vähemmän tuttujen kanssa.
Huomaan miettiväni,  joskus liikaakin, jos on jotakin välien selvittelyjä  tai muita asioita  eikä niitä saa selviksi. Ne kyllä jäävät vaivaamaan. Mutta kun on ihmisiä,  joilla ei ole samanlaista tarvetta selvittää tai kuten jotkut sanovat, ruotia asioita, kuten minulla. Toki riippuu asiasta. Mutta   selvittääkseen asioita on toki   asiassa osapuolien hyvä olla mukana.
Eihän kaikkia  kiinnosta tai huvita selvittää, ei minuakaan läheskään aina, mutta parempihan ne on, ainakin näin  järjelläkin ajatellen, selvittää kokonaan, kun  jäädä miettimään, 
katumaan  tai vihoihin.
Elämässä ei ole ketään ihmistä ketä minä vihaan, ei yhtään ketään.
Eikä oikeastaan mitään asiaakaan. Ne joita  ehkä joskus vihasin, kunnes tajusin, ettei kannata, ovat jo niin menneitä,  etten enää niihin katsele ja kääntyile.
He mistä joku voisi olla tosi kiukkuinen tai edes vähän, eivät kuitenkaan ole tehneet minulle mitään niin  pahaa,  että vihaisin heitä oikeasti.
Päänsärky sekä hammassärky ovat ehkä elämässäni niitä inhottavimpia  asioita
minkä kanssa olen kamppaillut. Nii ja toki minulla oleva migreeni.
Olen  tehnyt elämääni omia rajoja, mutta ne  ovat aika kaukana, saan vapaasti  suunnitella rajoihini asti ja olla itseni,  osaan käyttää tilaani ja aikaani. Tosin ei sekään aina helppoa näy olevan.
Minä rakastan tosi  monia ihmisiä,  rakkauden asteikolla kun on niin monia eri sävyjä ja
muotoja. Rakkaus on ihanaa. Se on elämäni täysin suurin ja tärkein eliksiiri.

Kirjoitan tätä paikassa missä  tietokone toimii tai ei.
Suurimman osan tähän mennessä täällä blogissani olen kirjoittanut kännykän kautta ja se on tuonut omat kiemuransa.
Ei ole varaa kuitenkaa ostaa uutta konetta, joten blogin ylläpitoon vaikuttavat vielä  myös kirjoituspaikst ja vehkeet. Ne kun tuovat omaa säväystään.
Paljon on aihioita,  niin paljon  ja kirjoitan ne joskus tänne.


Viime viikolla oli syysloma.
Koko perhe lomaili.
Kävimme Helsinki-Tukholma-Helsinki
risteilyllä. Lähdimme maanantaina ja saavuimme keskiviikkona.
Ihka ekaa kertaa minä (37 vuotiaana miltei) Tukholmassa.
Kaunista siellä oli, ei myrskynnyt merellä ja pojilla oli lystiä.
Tukholmassa kävimme perheen kanssa Junibackenissa, lasten satumaailmassa, aivan ihana paikka!!
Omalla autolla olimme Helsingissä. Lapset olivat reippaita ja niinsanotusti sata lasissa koko reissun. Olihan heillä  ensimmäinen elämänsä yön yli oleva laivaristeily.
Olin kyllä tosi poikki reissun jälkeen ja pari päivää  menikin aikas rauhallisissa merkeissä
itsellä kotona.
Tässä edellisen blogin kirjoituksen jälkeen on ollut monenlaista.
On ollut  hirvijahtia, pojilla elämänsä ekassa jahdissa isänsä ja vaarinsa kanssa, silloin ei saaneet saalista, mutta sen jälkeen tuli kyllä. Oli jo hirvi peijaisetkin menneenä lauantaina.
On ollut karpalon keräystä anopin kanssa. Olen suunnitellut, toivonut ja miettinyt paljon tärkeitä asioita.  Olen omanlaisessa elämäni risteyksessä, jälleen.
Minulla on ollut ollut niin ala kuin  ylämäkeä, niinkuin oma vointini onkin välillä ja toki muidenkin.
On  niitä iloja  sekä  murheita. Pari isompaa murhettakin tälläkin hetkellä on, mutta elämäähän tämä on, niinpä.
Nyt on meillä nuhakausi jälleen, yskääkin on.
Joulukuulle tulikin pojalle aika astma kontrolliin taas. No syksy ja syksyn taudit....Niitähän jyllää myös päiväkodissa ja koulussa.
Hyvin on muuten tämä vuosi mennyt astman kanssa, mutta yskä tulonsa jälkeen
meinaa kestää tosi pitkään aina. 
Pienemmällä pojalla on viitteitä ja käytössä jo astma "piippu" tarvittaessa, muttei ole diagnoosia saanut. Äitini puolen suvussa on astmaa. Itsellä on välillä hengitystie oireita, minullakin on Ventoline kiekko apuna jos tarvitsen.

Kävin ystävättäreni  kanssa  Johanna Kurkelan konsertissa viime sunnuntaina täällä.
Oli aivan ihanaa. Johanna on niin kaunis, oli kaksi  eri asua, eka puoliskolla toinen ja toisella toinen.
Johanna ääni jo saa minun ihon väreille. Kaunis, satumainen, taianomainen ja herkkä oli salissa tunnelma.
Jotakin niin  kaunista ja todella koskettavaa. Hän osaa koskettaa kyllä esiintymisellään jo,
saati äänellään  ihmisiä.
Porukkaa oli, muttei konserttisali ollut  läheskään täynnä.
Minä  itkin lauluja kuunnellessa.
Siellä oli vanhempia  lauluja ja uusimman Ingrid levyn lauluja.
Upeasti soitti bändi ja Johannakin soitti heti yhdessä   kappalesssa itse viulua, kauniisti soittikin.
Se oli  elämäni ensimmäinen Kurkelan konsertti ja toivon, ettei kuitenkaan viimeinen.
Ingrid biisi kolahtaa  tosi paljon ----  uupunut ja masentunut kun itsekin olen ollut ja tiedän miltä se tuntuu. Se menee täysin ihon alle.
Paljon lauluja, mm. Ainutlaatuinen, Valoihminen, Kultapieni, Rakkauslaulu, Kiertokulku, Yksinäisyys, Suojele mua, Kuolevainen, Jossain metsäin takana, Prinsessalle, Juurrun tähän ikävään... vaikka mitä biisejä, ihania. Johannan lauluissa on taikaa, voimaa, herkkyyttä sekä omanlaista kaipausta ja kaihoakin  niissä näen kyllä.

Tähän loppuun laitan joitakin omia runojani.
Jotakin on taas tämän syksyn aikana tullut  kirjoitettua.
Kirjoittelen tänne taas miloin on sopiva hetki.


Illan pimetessä,

kynttilän valaistuksessa.
Tämä ääni,
minun sisimpäni.
Tämä rauha,
kumpa tämän pitää saisin.
Tämä hetki, omani.
On vain minun.
Minun aarteeni,
minun valoni.
En päästä vielä,
minä tallennan ensin.
Hitaasti, syvälle, rauhassa.

Illalla 6.9.15


******************************************

Aika kulkee,
muistot kantaa,
joskus ne syliinsä sulkee,
paljon kaunista antaa.
Kuljen paljain jaloin,
joskus kuin lapsen tavoin.
Kuljen piikkien, kivien päällä.
Toisinaan kauniilla jäällä,
nautin, iloitsen, rakastan täällä.
Otan hetken, toisen.
Sinutkin suljen sydämeeni.
Hänet minun sisimpääni.
Kuljen lyhyen tai pitkän
matkan.
Polun, risukon, kallion,
mäet, meret, myrskyt,
aallokot.
Suljen silmäni,
olet hetken kanssani.
Et sinä poistu, olet luonani.
Minä jatkan matkaani.

Aamupäivällä
14.10.2015.

 ****************************************

Satelee.
Katselee.
Kuuntelee.
Kaartelee,
Se ei oikein tiedä
minne laskeutuu.
Kiertääkö kehää
vai ylös alas matkustaa?
Voisi suuntaansa muuttaa.
Painukoot muualle,
pois läheltä,
kauas olosta.
Minä en ota sitä
kylään.
Minä kyyneleeni jo itkin
pahaa oloa niitin.
Tiedän, että ne tulevat vielä.
Kunpa vain siipeni
ja jalkani vielä jaksaa
sekä tämä elämä voi
minua kantaa.

14.10.2015 illalla.

****************************************


Elämän raakuutta,

arvaamattomuutta.
Elämisen onnea, iloja,
kauneutta,
lämpöä, hyvyyttä,
ystäviä, rakkaita,
muistoja, kiitollisuutta.
Musiikkia ---- se auttaa eloa soimaan,
luonnon kauneutta ---- saa siitä myös voimaa.
Värejä elämän,
sävyjä sydämen sykkivän.
Elämä heittää
kiemuransa,
hetkensä.
Harmit, surut,
vastoinkäymiset,
haasteet.
Ilot, onnet,
hyvät, huonot,
kauneuden jyvät,
tunteet syvät.
Hymyt, naurut,
itkut, raivot.
Suuttumukset,
leppymiset,
anteeksipyynnöt,
anteeksiannot.
anteeksi saamiset.
Painavat risukot ja kannot.
Välillä mennään kylmissä vesissä,
välillä huokeissa lämpimissä.
Toisinaan on niin jäätävää tai jopa kuumaa.
Näinhä se täällä menee,
elämä on välillä pysäyttävää,
välillä huumaa.

15.10.2015
illalla.

*****************************************

Reppu selässä,
joskus se on täynnä,
tyhjillään tai puolillaan.
On karttaa, kompassia.
Joskus vain pelkkä vaisto
tai tieto mukana minua
kuljettaa, voi itse askeleensa ja
suuntansa valita.
Polkuja monia,
risteyksiä isoja tai pieniä.
Niitä oikeita tai vääriä,
vääristäkin voin oppia.
Voin luottaa tai en.
Toisinaan epäröin.
Osaanko luottaa tai tietää?
Punnitsen
tunne vai järki?
Järkeäni osaisin käyttää,
ettei tunne minua voisi
jäätää.
Osaisin valita tai päättää.
Jos karttaa tarvitsen, sen löytäisin.
Jos hukassa olen, en pelkäisi.
Ilon säteitä, onnen pisaroita näkisin.
Murheista, suruista, ikävistä asioista
en murtuisi vaan vahvistuisin,
hyvää, kaunista säilöisin.
Jonnekin hyvään täältä joskus
pääsisin.

22.10.2015
illalla.

**************************************

En minä.
Minä kokeilin, yritin.
Totesin, että minä vain
en osannut tai ehkä
en pystynyt.
Sinä osasit.
Sinä annoit niitä palasia,
kun minä olin heikko.
Sinä pitelit minua,
kun minä itkin.
Sinä olit,
kun minä hajosin.
Sinä kannoit iltaani,
olit turva öitteni.
Sinun henkäys vieressäni.
Minun hiljainen ja niin surullinen.
Minä rakennan yhä sitä jotakin
mistä en vieläkään ole ehjä.
Eheytymisen tie on pitkä
joskus, on annettava
aikaa. Toivoa voi taikaa,
olla onnellinen mitä sai
elämässä aikaan.
Muistaa rakastaa, pitää hyvänä,
kertoa ettei katuisi.
En minä.
Ajattele en enää noin.
Kyllä minä.
Minä voin,
minä pystyn,
minä uskallan.
Olethan sinä,
en ole yksin.

Yöllä 23.10.2015

****************************************

Elämäni puutarhassa
kukkivat ystävyyden kukat,
rakkauden puut.
Siellä lentää ilon perhoset,
valon säteet koskettavat maata,
onnen tuoksu leijailee.
Lohtu kulkee jalkojen alla,
toivo asuu pensaissa.
Usko kasvaa ruohikossa
ja rakkaus kulkee kaikkialla.
On siellä niin paljon muutakin.
Siellä on hyvä astella,
turvallista, kaunista,
rauhoittavaa ja kaivattua.

Joskus meinaa kuivahtaa kukat ja puut,
sekä muut vaikka minä
kuinka aistin ja tutkailen.
Silloin minä sytytän sinne kynttilöitä,
käyn läpi jokaisen.
Ilon, valon, onnen, lohdun,
toivon, uskon ja rakkauden.
Kastelen niitä, laitan niille
lisää voimaa, kasvamiseen energiaa.
Vaikka siellä sataa, tuulee, myrskyää,
siellä on olo, ettei minua hylätä eikä minun tarvitse olla aivan yksin.
Joskus on aurinkoista, voin siellä
tanssia paljain jaloin
tai  vain lämmitellä.
Toisinaan tanssin kyllä sateessakin,
näen ehkä sateenkaaren
tai pienen lätäkön mikä saa minut hymyilemään.
Koskaan siellä ei myrskyä niin,
että se rikkoisi ja kaataisi ihan kaiken,
aina siellä on jotakin kaunista,
hyvää ja rakasta.
Asuuhan minun puutarhassani
ilo, valo, onni,
lohtu, toivo, usko
ja rakkaus.
Siellä käy suru, viha,
pettymys, pelko, arkuus,
muitakin mörköjä
ja peikkoja.
Aika ajoin nekin saapuvat,
tiedän sen.
Mutta ei ne sinne asumaan
iäkseen saa jäädä.
Minä häädän niitä sieltä pois.
Varsinkin, jos liiaksi alkavat.
Joskus ne tarrautuvat minuun
ja silloin minä huudan niille,
ne uskoo tai ei.
En minä niitä enää
vieraiksi koekaan.
Häipyvät sitten aikanaan
kuitenkin.
Iltaisin kun hämärtyy.
syttyvät puutarhani
ylle elämäni tähdet ja
kuu näkyviin saapuu.
Yö kietoo turvaa
kaikille ja enkeli
suojaa kaikkia,
myös päivisin.
Kyyneleistäni siellä syntyy puro
minkä vedellä huuhdon kasvojani,
minä puhdistun.
Itken ikävääni tuulelle,
huudan kiukkua pilville, 
veisi pilvet mukanaan. 
Tuskaa kerron linnuille, 
jotka lentävät puutarhani yläpuolella.
Kaiho kulkee joskus siellä
ja  pysähtyy katselemaan minua
ja lähtee aikanaan...
Puutarhan
kyltissä
lukee:
Täällä asuu
elämä.

24.10.2015 illalla.

****************************************


Viima.
Tuiverrus.
Kellojen kutsu.
Ukkosen jytinä.
Sateen ropina.
Häipynyt hymy.
Saapunut ikävä.

26.10.2015 illalla.

****************************************

Siellä on lepo,
hyvyys, rauhaisaa,
siellä povessa maan
on valoisaa,
turvaisaa.
Ikituulen henkäys,
kivuton, peloton,
ei yksinäinen,
ei puolikas.
Siellä on
kaunista,
hiljaista,
mikään ei satuta.

28.10.2015
hautausmaalla
aamulla.
Äitin kuolemasta
9 kuukautta.

*************************************