2015 Vuoden satoa

Moikka.

Tässä on vierähtänyt.
On ollut alavirettä, touhuja, epäselvyyksien vyyhtiä, tarkasteluja. jne.
On tämä kirjoittaminen jäänyt vähiin vaikka kuinka haluaisin kirjoittaa.
Sen uudelleen löytyminen on tänä vuonna ollut iso ilo sekä itsellä suuri tuki ja turvakin.
Olen päättänyt kirjoittaa vaikken sitä läheskään kaikki  ihmiset osaa ymmärtää.
Osa  tietää sen ja osanneet minua myös kirjoittamisessa tukeakin,
siitä olenkin tosi onnellinen ja kiitän!


Nyt ajattelin ottaa aikaa ja tehdä oman vuosikatsauksen. 
Vuosi kaikkiaan on ollut aikamoinen, ehkä päällisenä on paljon huonoa,
mutta on siellä paljon hyvääkin.
Surusta eheytymiseen sitä voisin kuvailla vaikka, toki myös monella muulla lailla.
Tähän olen koonnut kuukaudet kerrassaan tästä vuodesta.
Poimin joitakin päivämääriä, mutta toki paljon puuttuu.



TAMMIKUU

Vuosi  alkoi hyvällä tatsilla  ja mielellä.
Suunnitteilla oli  monia asioita ja hyvin osa alkoikin.
Olimme vielä joululomalla siinä.
Esikoulu jatkui esikoisella 12.1. Kuopus lomaili kanssani vielä siinä.
Ajattelin, että upea vuosi tulee!
15.1 saatiin meille minun äiti meille pitkälle kyläilylle.
11 päivää ehti kulua meillä oloa.
Maanantaina 26.1 päivällä oli esikoispojan  esikoulun koulukypsyyskoe tulosten palaveri
ja olin pojan kanssa päiväkodilla kuulemassa niitä ja niin loistavasti ne oli menneet. Poika sekä minä olimme tosi onnellisia siitä. Kerroimme siitä myös äidilleni innolla, hän eli sitäkin onnea kanssamme.

Oli kiireinen päivä minulla.
Kuopus oli mummonsa kanssa meillä kotona, kun pojalla oli vielä lomaa.
Muistan kyllä, että äitini oli välillä  aika väsynyt, kyselin vointia usein,
mitään erikoista muka ollut.
Jossain vaiheessa päivällä koin poikkeavan huonoa oloa ja lepäilin kotona jonkun aikaa.
En kiinnittänyt siihen sen enemmälti huomiota, ajattelin että ohi mennee ja menikin.
Ilta oli siinä normaali ja normaalisti pojatkin sain nukkumaan.
Äitin kanssa valvoimme ja mieheni oli myöhään muulla.
Minä kyselin äitiä ja odotin äitiä vessasta iltateelle.
Meni pitkään ja äiti olikin mitannut verensokerit. Äidillä diabetes.
Kun äiti tuli vessasta,  ei asiat  olleet enää kohdallaan.

Tästä  olen tänne aiemmin kirjoittanu, mutta kertaan sen tässä selventääkseni tilannetta,
kirjoitan tämän myös itseltäni mielestä pois uudelleen.
Sillä tämä todella on asia mikä ei kelle tahansa tapahdu elämässä.
Järkyttävä sellainen.

Verensokeri oli nousut huikean korkealle ja se on diabeetikolle vaaraksi.
Äiti kaatui lähes pöytää vasten. Istumaan sain ja hain vettä.
Sen vesilasin täyttymisen aikana sitten maailma romahti.
Äiti kaatui tuolilta maahan ja meni tajuttomaksi.
Hän ei reagoinut. Huusin, nipistelin poskia.
Pieneksi hetkeksi avasi silmät vielä ja saimme vaihdettua muutaman sanan, kysyin sattuuko mihin ja äiti sanoi ei. Piteli päästä kiinni ja silmät oli tosi sameat. Minä soitin 112. Sen puhelun aikana
äiti meni aivan tajuttomaksi. Tein 112  linjan ollessa auki saamieni ohjeiden mukaan.
Äiti ei hengittänyt enää....ambulanssi lähti tulemaan. Juoksin avaamaan oven raolleen ja aloin
elvyttämään äitiä, äiti makasi edessäni ihan velttona.
Mitään reagointia ei toimintaani tapahtunut.
Oli kulunut (luin ne sairaalan papereista myöhemmin enhän silloin ajasta tajunnut mitään) 10 minuuttia kunnes ensihoito tuli. Pitkät minuutit, mutta koko aikana minä elvytin ja varmaa itkinkin.   Soitin miehen kotiin jossain välissä muualta. Hän tuli.
Minä itkin ja pelkäsin.
Pelkäsin myös, että jos pojat herää ja näkee kaiken, onneksi lapset eivät onneksi heränneet.

Siis se kaikki tapahtui täysin kuin kirkkaalta taivaalta salama iskee.. Ei mitään ennakointia, ei minkäänlaista  aavistamista. Tosin verensokerin nousu viestii kivusta, se oli ainoa..ja sitäkin mietin vasta myöhemmin.
Ensihoito sai pitkän ajan päästä äitin  pulssin tulemaan, mutta pitkään siinä meni.
Sumuista aikaa.
Muistan pätkiä, kun vain odotin mitä joki tulee kertomaan olohuoneen sohvalla mieheni vieressä. Soitin veljille ja kerroin mitä käynyt.

Menin mukaan sairaalaan ambulanssin kyydillä, mikä lähti edeltä vilkut päällä. Äiti oli siinä toisessa. Mies kertoi mitä tiesi ja mitä on vastassa, kun saavumme sairaalaan.  Kyselin ehkä jotakin. Hän vastasi. Olo oli epätoivoa, sekavuutta, shokkia ja vaikka mitä sekaisin.
Menin yksin hoitajan lähelle, jutteli minun kanssa.
Lääkäri kävi kertomassa, että mitä äitille tehty (päänkuva, ekg,  kokeita.....) ja oli siirretty teholle.
Pääsin vartijan saattelemana (turva, kun yksin olin ja ohjasi että löydän) äitiä yöllä teholle. Silloin tajusin, että ehkä minä menetän pian äitini.....Siinä juttelin ja näin, kun äidin oikea jalka  nousi vähän, ikäänkuin merkkinä jotenkin minulle.
Ajattelin, että kuuliko  äiti ehkä minut kuitenkin?
En voinut kuin rukoilla ja toivoa.
Äiti oli hengityskoneessa, hengitti siitä kyllä itsekin..
Mutta mihinkään --- ei ääniin, kosketuksiin, äiti enää reagoinut millään lailla.
Olin yön sairaalassa.
Torkuin vain ja olin niin rikkinäinen.
Seuraavana aamuna sain lääkäriltä puhelimella suoraan kaikki faktat: 30 minuutin sydämen pysähdys oli ollut, liian pitkä...... Se oli vahingoittanut hapen puutteella äitin aivot täysin ja ennuste oli todella huono.

Minä, mieheni ja yksi veljeni menimme äitiä  katsomaan....
Sain samana päivänä myöhemmin soiton, kotoma vlillä käydessä..
Äitin että  hengitys lakkasi ja koneen varassa oli enää vain.
Toivo  alkoi hiipua....Silti minä vain toivoin.....
Olin sinä päivänä  monta tuntia vielä myöhemmin äitin luona yksin sairaalassa.
Pidin kädestä ja vain toivoin.
Sain laulun  "Tämän taivaan alla" mieleeni.
Lempi bändini Kotiteollisuus biisissä on kohta:
 "Pieni ihminen ristii kätensä rukoillakseen".
Myös kohta "jos jostain joskus löytyy jumala"..
Ajattelin, nyt jos sinä jumala muka olet niin oikeasti kuule ja auta!
Älä anna äitin mennä....
Juttelin siinä aivan  kuin äiti kuulisi.
Lupasin  tuoda huomenna hiusharjan,
että harjaan äitini hiukset ja otan rasvankin, rasvaan kuivat jalkapohjat myös.
Pyysin isäni hakemaan minut. Sitä ennen kävin päivystyksessä lääkärin juttusilla.
Lähdin sairaalasta vasta illalla. 

Keskiviikko 28.1 aamuna soitin sairaalaan miten oli äitin tilanne. Sama, mutta lääkäri tulikin hoitajan jälkeen puhumaan, että äitin elintoiminnot olivat alkaneet yön aikana hiipua ja elimistö kylmentyä.... eikä hyö saa enää lämpöä pidettyä.
Kaikkensa tekivät ja kiitinkin henkilökuntaa ja yhä arvostan tehon työntekijöitä täällä.
Äitin  elämä alkoi loppua, äiti alkoi luovuttaa.
Lääkäri sanoi, että kun ei ole aivoissa enää toimintaa  ja elonmerkit jo hiipuvat, ei ole toivoa,
ei ole enää mahdollisuutta selvitä, joten  samana päivänä irroitetaan kone.
Minä ajattelin  vain EI!!!
"Tulkaa rauhassa  kun ehditte ja jos joku vielä ennen koneen irroitusta haluaa käydä äitiänne katsomassa, onnistuu", sanoi jotenkin noin lääkäri.
Minä soitin ehkä jollekkin, mieheni jollekkin, en edes muista..
Minä romahdin uudestaan, sen kuuleminen antoi sen viimeisen totuuden: aika oli todellakin  tullut. Äitini aika oli lähteä ja irroittaa elämästä.
Siitä puhelustani meni noin 10 minuuttia  ja puhelin soi... minä  aavistin....minä niin aavistin... Tärisin, kun vastasin puheluun.
Hoitaja soitti, että  klo 8.23 oli äitini sydän  hiipunut ja elämä päättyi,
hiljaa kauniisti äiti nukkui pois....

Mieheni soitti kuoleman viestiä jollekin, kun   minusta ei siihen ollut.
Menin ja näin, minä ja mieheni...
Ei sydän lyönyt enää, mutta äiti siinä oli, vielä oli poski lämmin.
Minä en muista.. Kuin ne kyyneleeni ja sen tuskan... Miten minun maailma romahti.
En voi edes nyt muistaa, olin niin sekaisin.
Pidin kädestä ja silitin.
Minä halasin ja minä kiitin, niin minä vain olin,
itkin enkä halunnut irroittaa.
Hoitaja, hän nainen, halasi minua ja hänelläkin oli kyyneleet....
Hän oli ihana hoitaja, hän piti viimeiseen asti äidistä hyvää huolta.
Hän oli vielä minuuttia ennen äitini sydämen pysähtymistä
 ehtinyt käydä äitini luona.

Minä siinä sanoin heipat äitille, kerroin vielä kuinka rakastan... Sitten alkoi siirron aika kylmiöön. Vainajaa pidetään noin 2 tuntia osastolla kuoleman jälkeen, niin kertoi hoitaja.
Minä ja mieheni jäimme käytävään odottamaan vielä, että näimme, kun äiti  kuljetettiin mustan peitteen alla meidän ohitse. Vahtimestarit pysähtyivät ja  katsoivat meitä ottaen osaa suruumme. Kunnes lähtivät kylmiöön viemään äitin.

Samana päivänä äitin sisko, hän minun  kummitätini miehensä kanssa tuli.
Menimme katsomaan äitiä sairaalan kappeliin. Se oli kaunis, mutta niin raastava hetki.
Sumuista, mutta muistan miten minä tajusin lisää, että äiti oli todellakin kuollut.

Päästyäni kotiin etsin äitin kännykän, ilmoitin jo osalle tapahtuneesta.
Olin niin rikki ja väsyksissä, mutta ajattelin sinnitellä ne puhelut,
romahtaen kuitenkin monesti niiden aikana.
Suru viestin kertominen on raastavaa ja vaikeaa.
Silti se oli tehtävä.
Saimme kotiimme jo samana iltana kukkia, kortteja.
Sinä  iltana veljeni matkusti matkusti Kouvolasta junalla meille.
Suru kosketti tajuttomasti meitä kahta sinä iltana konkreettisesti.


Torstaina menimme yhdessä minä ja kumpikin veljeni äitiä sairaalan kappeliin   katsomaan...
Kynttilät, niin kaunis hetki.
Silitin, suukotin..
Yhdessä itkimme.
Miten meidän rakas äiti olikin siinä....kuitenkin tyyni ilme kasvoilla, sen muistan.
Jätimme äidillemme yhteisesti terveiset.
Ne rakkaat hetket oli varmasti jokaisella äidistä omassa mielessä.
Olimme yhdessä vahvoja vaikka jokaisen sisin varmasti oli täysin murskaantunut ja järkyttynyt surusta.

Seuraavana päivänä  minä ja  veli mentiin papin puheille, mutta en minä   juuri mitään papin  kanssa keskustelusta edes muista.
Meni aikaa, en edes muista miten  olen elämässäni siitä päässyt mihinkin.. Elin tosi sumussa..  minä tajusin mite suuri määrä ihmisiä jäi äitiäni  kaipaamaan.
Siinä meni muuten kyllä aikaa, ennenkuin oikeasti  tajusin mitä oli käynyt.
Elämän musertuminen, traumaattinen, järkyttävä näky, muistot, shokkitila.
Nuo asiat jäivät päällimmäisenä kuukaudesta mieleen.  Sumuista aikaa.

Joskus myöhemmin tajusin, että huono oloni 26.1  olikin minulle enne.
Elimistöni reagoi siis selvästi, jotenkin antoi merkin, minun  voinnin huononemisena enkä minä sitä silloin osannut tajuta.
Äitikin sanoi, ettei ole mitään hätää.
Tiedä sitten aavistiko hän eikä halunnut minun huolestuvan.....
Katselin äitini tavaroita meillä, en niihin kuitenkaan tarttunut laittaakseni pois. Annoin ne olla.
Senkin jälkeen annoin ne olla, monesti koskin, mutta siihen jäi.



HELMIKUU


Meni päiviä, saimme jotenkin arkea eteenpäin.
Mieheni oli töistä pois,  huolehti pojista ja kodistakin, kun/jos en minä en pystynyt.
En  osannut edes syödä ja juoda, minun ei edes ollut nälkä.
Tosin  jaksoin arkea vähän, tein kotihommia edes pikkuisen kerrassaan.
Olin niin rikki.
Sain tukea myös ystäviltä.
Ja jatkoin (kuten jo pitkään olin käynyt) psykologin käyntejä.
Siellä kävin  myös surua läpi, tosin muitakin asioita.

Äitin siunausta mietittiin.
Tiesin mitä äiti toivoi, kun olimme jutelleet.
Jotakin sain  papille viestillä kasaan siunauksesta, jotakin  äitini lempi virsiä
sekä Niin kaunis on maa laulun halusimme.
Veljien kanssa yhdessä mietimme niitä.
Minä tilasin kukat ja tiesin, että varmasti gerberoita. Äitini lempikukkia.
Arkulle,  minun ja perheeni kimppuun sekä muistotilaisuuteen pöytiin gerberoita halusin.


13.2  Perjantaina oli äitin siunauspäivä.
Oli aurinkoista ja muutama aste pakkasta.
Kaunis päivä, sellaisia äitikin rakasti.
Sairaalan kappelilla kävimme ensin  äitin hyvästelemässä, minä, veljet ja äitini yksi veli kävi. Hautaustoimiston mies oli erittäin herttainen ja lämminsydäminen.
Olimme jutelleet vain puhelimessa, kun hautaustoimisto oli muualta kuin täältä.
Äiti  oli jo arkussa, kun menimme.
Minä harjasin hopeiset  hiukset, rasvasin kuivat jalkapohjat..
Veli puki äitille omat vaatteet, veljeni laittoi sukat..
Laitoin huivin kaulalle.
Silitin ja suukotin.
Vielä annoin äidille  otsalle ja poskelle suukot ja  minä laitoin liinan äitin kasvoille.
Veljeni myös laittoivat kätensä siihen.
Sellainen tyyni ilme jäi mieleen, äitillä oli nyt hyvä kuitenkin olla.
Niin minulle tuli olo, että  äitin oli hyvä.
Kauniit oli viimeiset hetkemme vaikka erittäin tuskaisat.
Laitoin valkean kukan äitin vierelle siihen ihan pään viereen. 
 
Kirkossa ihmisiä oli paljon, paljon äitin ystäviäkin.
Minä otin  rauhoittavan aamulla jotenki selvitäkseni hetkistä.
Joku puhui,  että olin jotenkin rauhallinen.
Jotakin pystyin arkulla puhumaan ennen kukkien laittoa.
Pappi puhui kauniisti äidistä.
Äiti lähti autossa Imatralle, että siellä tuhkataan.
Heipat oli koskettavat.
Pidin kättä vielä arkun päällä arkun jo ollessa autossa enkä halunnut irroittaa siitä...
Sanoin "hyvää matkaa äiti."
Kaunis kukkakimppu jäi arkun päälle.
Minun valitsema.
Yhä näen sen hetken...
Velä vilkutimme ja itkimme.
Äiti rakas.

Veimme kukkia haudalle mihin äitin tuhkat laskimme myöhemmin.
Mummoni eli äitini äiti oli haudattu siihen. Siihen samaan hautaan hänen tytär saapuisi myöhemmin...
Muistotilaisuudessa myös oli sellainen rakkaus äitiin läsnä, sen näki kaikista.
Pappi tuli sinnekin.
Minä puhuin jotakin ja saimme sen menemään ihan hyvin.
Osin helpottuneena, mutta osin niin suruisana pääsimme iltaan sinä päivänä.

Äitin  tuhkaus Imatralla oli tiistaina 17.2  ja sinä päivänä olo oli  tosi tyhjä.
Äitin toiveena oli juuri  tuhkaus.
Poltin kynttilää monta tuntia ja tiesin kellonajan.
Minua kirpaisi, mutta mietin, että se oli äitini oma toive.

Sain myöhemmin tiedon,  että uurna oli  tuotu  kappeliin odottamaan uurnan laskua.
Selvitimme asioita, paljon paperi asioita ja kaikenlaista.
Oli paljon mistä ei tiennyt, koska olihan kerta ensimmäinen.
Kävin jossain välissä ystäväni kanssa kappelissa, kun halusin nähdä uurnan missä oli äitin tuhkat.
Itkin uurna sylissäni kappelissa.
"Saan kädessäni pitää tätä maailmaa" tuli mieleeni, Kotiteollisuus Kädessäni biisin sanoista.
Äiti oli maailmani sillä hetkellä, täysin.
Minä pidin kädessäni äitiä, hän oli maailmani sillä hetkellä.


18.2  oli esikoisen 7 vuotis syntymäpäivä.
Meillä oli juhlat pojalle ja hänen  kavereille silloin.
Toisena päivänä kävi muita vieraita.
Kuopuksen astma tutkimus oli  sairaalassa  myös.
Viitteitä astmasta, mutta ei astmaa suoraan, saimme vastauksena.

Varasimme varaston äitini  osalle tavara määrälle ja täällä oli se varasto.
Toisinaan kävin siellä katsomassa läpi ja osan tavaroista heitin suoraan pois.
Muistan vain sen ahdistavan olon mennä  sinne ja tutkia niitä.
Monet itkut tuli sielläkin yksin itkettyä.
Äiti siis asui  toisella paikkakunnalla.
Miehet (veli, iskä ja mieheni) olivat käyneet äitini  asunnon tyhjentämässä helmikuussa.
Mutta sinne jäi vielä joitakin  äitin tavaroita.

Tosi sekavaa aikaa ja poikien talvilomakin oli..
Suru kietoutui  syvemmin, lohtua sain  muilta ----- iso tuki kiitos!
Siunaus ja tuhkaus 💗.
Sumuista aikaa kyllä oli tuo kuukausi.
Siinä mitä päällimmäisenä.



MAALISKUU

Kävin  äitini asuinpaikassa mieheni kanssa äitin varaston tyhjentämässä.
Asuntoon emme enää päässeet, kun se oli jo tyhjä ja avaimet luovutettu.
Näin äitini naapureita, hekin niin  surivat.
Reissu avasi tunteet ja kosketti  syvästi minua.
Olihan sielläkin äidin luona käynneistäni, niin yksinään kuin poikieni kanssa,
monia ihania muistoja.


Samana kuukautena yksin kävin  sairaalassa katsomassa läpi äitin papereita ja juttelemassa johtavan ylilääkärin kanssa. Ihminen, joka  varmasti on ammatissaan nähnyt monenlaista ja koin todella  helpottavaakin oloa, että hän antoi minulle aikaansa.
Hän nimittäin osasi kertoa  paljon papereista nähdessään vielä lisää.
Osan toki tiesinkin, olin tosi paljon nähnyt, kuullut ja  lukenut sairauksista mitä äidillä oli.
Mitään uutta  selkeää syytä ei mistään  löytynyt mikä olisi avannut lisää äitin kuolemaa.

Sain kotiini äitin postia toki pitkään ja papereita muista kaupungeistakin.
Paperihommat olikin välillä vaikeita, ylipäätään edes ne saada.
Ihan kaikki kävin moneen kertaan läpi, mistään ei   löytynyt mitään.

Koin osaksi myös lohtua ja armoa.
Minä ehkä silloin  aloin hyväksymään, että äiti pääsi pois, äiti sai armon.
Äiti ei ei  jäänyt letkuihin kärsimään.
Se olisi ollut oikeasti aivan kamalaa.

Uurnan lasku päivä oli perjantai 20.3.
Taisi tuulla ja pakkasta oli, mutta aurinkokin pimeni hetkeksi (auringonpimennys) silloin.
Kävin veljeni kanssa hakemassa uurnan ja kävimme kaikki kolme sisarusta äitin kanssa kunnia ajelulla vielä autolla.
Minä, veljet, kummitätini (äitini sisko), hänen  miehensä olimme vain haudalla.
Pienellä porukalla saimme äiti rakkaan lepoon maahan.
Pidimme kukin uurnaa sylissämme.
äiti rakas ❤.
Uurnan laskun teimme yhdessä veljieni kanssa.
Äiti pääsi lepoon samaan hautaan minne oma äitinsä oli haudattu jo vuonna 1996.
Peitimme ikäjärjestyksessä haudan.
Vanhin veljeni ensin, sitten toinen veljeni ja lopuksi minä.
Minäkin tartuin lapioon ja peitin, heitin äidille hiekkaa.
Kaunis hetki kuitenkin vaikka kovin raastava.
Lauloimme siinä jotakin ja jätimme kynttilän haudalle.
Kauniisti jäi kynttilään liekki.
Kävimme sen jälkeen meillä juomassa äidin muistokahvit.
Kävin usein  haudalla sen jälkeen  ja  muistelin vielä joskus
äitin viimeisiä hetkiä haudalla käydessäni.

Maaliskuussa oli vissiin myös perunkirjat täällä kaupungissa.
Pienimuotoinen tilaisuus oli,  minä ja täällä asuva veljeni olimme.

Armo, lohtu, hyväksyminen, lopullinen lepo..
ehkä päällimmäisiä ajatuksia kuukaudesta.


HUHTIKUU

Saimme iloa,  kun appivanhempien koira sai pennut. Hän synnytti 3 pystykorvan pentua.
Minä ja mieheni  kävimme  Lappeenrannassa 2 vuorokautta omalla pikku lomalla.
Kotiteollisuuden keikasta ei tullut mitään laulaja Hynysen yrittäen liian kipeänä laulaa.
Vietimme muuten ihanaa aikaa mieheni kanssa.
Se oli todella tarpeen kummallekinn raskaan alkuvuoden jälkeen/aikana.
Kotiteollisuus  keikka tullaan  korvaamaan joskus, niin  sanoivat.
Kävin  CMX keikalla ihanien ihmisten kanssa  ja loistavahan  CMX on aina livenä!
Jossain vaiheessa alkoi taas kova kipuilu, voimistuvia kiputiloja ympäri kroppaa.

Iloa, uusi elämä, selviäminen,
oman terveyden temppuilut olivat asiat mitä ehkä jäi päällimmäisinä mieleeni.


TOUKOKUU

Sairasteluja perheessä.
Päiväkoti juttuja koko perheelle mihin osallistuimme.
Elämäni ensimmäinen äitienpäivä ilman omaa äitiä.
Olihan se olo kovin tyhjä ja outokin. V
aikka iloakin sain omilta pojilta.
Muistan ne tunteet kun kävelin haudalle, vein kukkia  ja kynttilän äidille.

Meillä oli kuopuksen 6 vuotis juhlat.
Meillä kotona kavereita kävi ja toisena päivänä kävi sukulaisia ja kummeja.

Heidi Bergbacka & Miitri Aaltonen sekä Duo Kummitusjuna keikat (ne siis oli samaa porukkaa)  kävin kattomassa Enonkoskella, oli piristävä!

Loppukuussa  käytiin miehen kanssa  1 yö Lappeenrannassa.
Oli  29.5  sen 11.4 keskeytyneen keikan korvaava KT keikka.
Keikka meni loistavasti,
oli kyllä yksi tämän vuoden parhaita keikkoja!

Ilon pisarat, voima, lasten riemut, kevään aika, elävän musiikin voima.
Sellaista omaa voimaa jäi  mieleen. 


KESÄ JA HEINÄKUU


Esikoinen lopetti esikoulunsa ja sai sen loppuun innolla.
Niin ylpeä äiti olin ja  toki pojistani molemmista olen yhä.
Pojat aloutti pitkän kesälomansa.

Minä jännäsin kesää miten jaksan senun, kun arkea  pitkälle pyöritin yksin. 
Tosin ei ollut eka kerta, kun monta vuotta pitkälti arkea poikien kanssa yksinää pyörittänyt.
Kävin äitin tavaroita  välillä. Se oli silloin jo helpompaa.
Jotakin musiikki reissuja pari oli kesällä missä kävin ihan yksin ja siellä näin ystäviäni.
Piristäviä ja musiikin voima on niin mahtavaa ja eheyttävää.

Aloin kirjottaa enemmän kesällä omia esim. runoja paljon.
Sain kipinän jostakin.
Kipuja oli välilllä, muttei ne  niin paljoa kesällä vaivanneet.
Koiranpentujen oli aika  mummolasta lähteä, jokainen sai hyvän kodin.

Ehkä eniten mielessä musiikki elämykset, luonnon voima, lasten  riemut.
Kiireettömyys.



ELOKUU


Esikoisella alkoi  1. luokka 13.8 ja sitä jännättiin.
Ihanasti alkoi ja niin reipas koululainen oli meillä.
Kuopus  aloitti eskarin 17.8 hyvin sekin alkoi.
Kipujen kanssa kamppailuja oli myös.
Hääpäivä 4 vuotta.

Eheyttävää toimintaa,
elämän kietoutumista uuteen,
myös kipuja.


SYYSKUU

Kouluun liittyviä juttuja oli missä minä mukana.
Aloitin jälleen  blogini  pitämisen.
Kirjoitin joitakin  runoja taas. Koen sen tosi tärkeäksi, mutta en voi toteuttaa sitä niin usein kuin haluaisin tai en pysty kirjoittamaan läheskään rauhassa millon sitä kaipaisin.
Sellaista inspiraatiota olen elämässä etsinyt ja kun se on  niin silloin se ei onnistu muista asioista. Otinkin siksi perus vanhan tyylin eli kynän ja vihkon käyttöön, että saan  joskus edes jotakin ylös.


Fysikaalinen hoito alkoi kipuihini.
Kivut oli jotakin älyttömiä välillä.
Mielen sekä elimistön yhteytyminen toisiinsa.
 
Toiveiden toteutumista, suunnitteluja.
Ainakin noita jäi kuukaudesta mieleen.



LOKAKUU

Syyslomaviikko oli ja teimme perheen reissun Helsinkiin  ja sieltä  2 yön  risteilyn Tukholmaan.
Se oli  ihanaa. Oli kivaa aikaa.
Näimme paljon ja nautimme koko perheenä.

Roosa nauha kuukausi ja  kannatin sitä, kuten monena vuonna.
Ystävän kanssa kävin 25.10 Johanna Kurkelan konsertissa. Se se oli kaunis, mahtava, koskettava, erittäin tunteet pintaan saava, siinä tuli kyyneleitä rutkasti.
Rakastan Kurkelan ääntä ja tapaa tuoda musiikkia.
Silti niin voimaa antavaa vaikka osin haikeaa.
Ihana Johanna!


Kipuilujen jatkuntaa.
Epätoivoa ja kysymyksiä.
Myös hyviä hetkiä ja musiikin voimaa.


MARRASKUU

Oma reissu Lappeenrantaan  5.-7.11.
Näin  siellä  ihania ihmisiä,
myös äitini ystäviä.
6.11 Kotiteollisuus keikka.
Oli hyvä keikka.

Kuopion reissu mieheni kanssa kaksin  21.-23.11.
Pojat olivat mummolassa.
22.11 Apocalyptican konsertti Kuopiossa.
Vuoden huikein musiikki elämys!

Duo Kummitusjuna keikka Savonlinnassa. Olin ihanien ihmisten kanssa siellä.
Live musiikin voima on jotakin mahtavaa!
 Syntymäpäivänäni 29.11 kävimme koko perhe katsomassa elokuva Hevisaurus.
Se  oli hauska.



JOULUKUU

Teatteria kävin katsomassa rakkaan ystävän kanssa.
Koululaisen joulukirkko ja eskari pojan joulujuhla.
Vesirokkoa pojilla.  Vaikka olivat pieninä jo sen kertaalleen
sairastaneet.
Pojan eka luokan  välietappi ja todella huippu välitodistuskin!

Joululoma..
Ensimmäinen joulu ilman äitiä oli raskas,  mutta myös omia hyviä juttuja.
Isä meillä ja pukkikin kävi oli  mieleisiä juttuja pojille.

En jaksanut eikä lopulta tarvinnutkaan panostaa jouluaattoon kuten monesti.
Niin ja tiedättekö: olin erittäin rauhallinen ja nautin  aattona paljon syvemmin ja
enemmän siinä mielessä. Mitä sitä älyttömiä puunailee ja stressailee, sun muuta.
Joulu saapuu vähemmälläkin.

Eheytymisen monet kasvot ja muodot,
vahvistuminen.
Selvityminen heikosta vahvaksi.
Herkistymistä sekä elämän monia asioita mettien meni joulukuu.


LOPPUUN

Paljon ystäviä ja kavereita minulla on.
He ovat niin suuri valo ja tuki tässä elämässä.
Osa ystävistä  lähti, suurin  osa jäi.
Osa ystävyyssuhteista syveni.
Todella näin ketkä ovat ne aidoimmat.
Kiitos niistä!

Parisuhteessa täyttyi 9. vuotemme.
Olemme päässet  ne ala sekä ylämäet tänäkin vuonna
yhdessä, takkuamista on välillä ollut,
mutta selvitty on niistä.

Perhe, sukulaisista osa, ystävät,
musiikki, luonto ainakin ne varmat vuoden ilot ja
voimaa antavat asiat.
Onhan niitä paljon muitakin. 


Sairastelut olivat  riesana, monin tavoin.
Eniten  oman voinnin huonontuminen.
Koin muistin kanssa ongelmia, sanoja katkeilee, tavaroita tippuu käsistä,
välillä on tosi sekava, outo olo.
Uusia asioita  ilmaantui.
Kipuja lisääntyi.
Nyt  tulossa lääkäriaika ja tutkimukset.
Fysikaalista hoitoa kävin monesti ja jatkuu tammikuussa.
Painon kanssa kamppailua myös, mutta täysin myönnän, etten oikeastaan
enää kesän jälkeen ole asiaan tarttunut.
Sen aika tulee.

Ihmisten ymmärtäminen minua kohtaan on ollut suurimmaksi osaksi suurta ja kiitän,
olen onnellinen heistä!
Toki olen kuullut myös siitä, että puran liikaa suruani tai puhun siitä liikaa.
Siksi pyrin kirjoittamaan sen osan edes pois.
Mutta painotan myös asiaa, että elämäni ei ole pelkkää surua ja ikävää.
Olen kuitenkin  aika positiivinen luonne ja pitkälti sosiaalinen ihminen.
En  ole erakko luonne.
Ahdistun  liiallisesta  hiljaiselosta, kun selkeä tarve olisi se  möykky  purkaa.
Minulla ei ole tapana jättää liikoja sisälle.
Ahdistun  myös  puhumattomuudesta.
Olen myös aistiva ihminen ja sekin tuo omat huolensa ja ongelmansa.
Ei ole läheskään hyvä  piirre aina.

Surulla ei ole mittaria ---- ei ole aikarajaa  eikä kenenkään tulisi kenenkään toisen kohdalla niin ajatella.
Voihan kukin itselleen asetukset, tavoitteet sekä ne rajansa laittaa.
Surun kohtaamisessa tärkeintä lienee on sen hyväksyminen, mutta toki se on yksilöllinen asia monelta kantilta.

Olen  oppinut itsestäni paljon uutta.
Asioihin suhtautuminen on osin myös  muuttunut.
Elämänarvot ovat  syventyneet.
Olen  kokenut paljon haukkuja, ilkkuilua ja  arvostelua toiminnastani.
Olen saanut palautetta niin, että minun silmät ovat vetistyneet jopa siitä kiitoksen määrästä, mutta myös siitä ilkeydestä ja kylmyydestä.
Olen jotakin saattanut tehdä oikeinkin ehkä.
Tosin tehnyt kyllä niin kuin itsestä tuntunut oikealta ja hyvältä.
Olen kulkenut  matkaani ja oppinut siinä ymmärtämään
yhä tämän ja painotan sitä vielä tässä:
meillä on vain  tämä hetki.

Kiitos elämälle.

Kiitos suuresti ja syvästi sinulle,   joka luet tätä nyt.
Sinä, joka kuljit vuotta rinnallani, kanssani -----  minä niin kiitän.


Kohti ensi vuotta.
Toivoen, että se ei ole surua.
Suru on aikanaan helpompaa kantaa. 
Tänään asia on helpompi jo kantaa.
Sen kanssa oppii kyllä elämään.
Haikeus ja ikävä kuuluvat elämään.
Suru on vuodessa muuttanut muotoaan usein.
Se muuttuu järkytyksestä pikkuhiljaa hyväksymiseen.
Siitä lohtuun  ja kiitokseen.
Kiitos siitä, että sai ihmisen tuntea,
mitä kaikkea hän antoi ja kiitos elämälle, että on siitä selvinnyt.
Tästäkin voisin kirjoittaa.
Voisin kirjoittaa ikävästä, kaihosta, surusta, selviytymisestä paljonkin.

Ensi vuodelle en lupaa mitään.
Sen  sijaan minä toivon.
Toivon, ettei elämä heittäisi niin paljon kun tänä vuonna mitä se minua runteli, murskasi.
Antoi surun, vastamäkiä sekä paljon taistelua kävin, niin henkistä kuin fyysistä.
Kävin todella pohjalla.
Pikkuhiljaa sieltä nousin, se oli pitkä ja raskas,  painava matka.

Nyt voin huikaista ja niittää tämän vuoden vaikka tällä  vielä:
kaikella on aikansa.
Siihen kun jaksaa uskoa, se kannattaa.

Tänään on teroiteltu poikien luistimet, jos pääsee luistelemaan.
Ai niin täällä  on jo lunta vähän, mutta  pakkasia ollut niin on järvetkin ovat pitkälti jo jäätyneet.
Minä rakastan talvea, montaa asiaa siinä.

Pian alamme uudenvuodenaaton illan viettoon oman  perheen kesken. 
Omatekemä perunasalaatti odottaa jääkaapissa, miehen savustama lohi  seuraksi.
Muutamat  raketit ja tähtisadetikut pojille.
Tinatkin valetaan. 

Ensi vuosi tulee ja olen kyllä onnellinen tässä hetkessä sen ottamaan vastaan.
Se tuo mitä tuo.
Meillä on vain tämä yksi elämä. 

Tämä teksti tehty 31.12.2015 kotona.

Kaikkea  hyvää juuri sinulle!!!!