Kahdeksan kuukautta

Se saapui taas.
Toki tiesin sen saapuvan
vielä kovin usein.
Ikävä sinua, niin ikävä.
Elämäni loppuun asti varmasti
ikävöin, mutta ikävä voi muuttaa
muotoaan.
Kiitollisuutta myös.
Olen kiitollinen kaikesta
mitä sain sinulta ja
mitä yhdessä koimme.

Otan minä ikävän vastaan,
se kuuluu elämään.
Minä muistan kasvot
niin hymyilevät,
silmät niin kirkkaat.
Äänen lämpöisen,
halauksen tiukan ja turvaisan.
Minä muistan hetket, naurumme,
kun meillä oli niin hauskaa, että
loppua ei meinannut.
Kerroimme asioita, arimpiakin
toinen toisillemme.

Itkimme yhdessä, muistelimme elämää,
sinä kerroit minusta lapsena.
Minä kuulin sinun elämästä.
Yhdessä monet kerrat matkasimme.
Joskus nukuimme vierekkäin,
niinkuin minä äidin vieressä lapsena,
vieressä, turvassa.
Kerroimme asioita ennen unta.
Niin usein kuuntelimme toisemme
sielua ja mieltä kovinkin tarkasti.
Aistimme pieniäkin murheita tai
huolia toisissamme,
osasimme ikäänkuin lukea toisiamme.

Samaa verta olimme, olemme yhä.
Sinä vain olet muualla.
Et ole minusta kuitenkaan kaukana.
Tunnen sinut joskus, kuin pieni
hipaus olkapäälläni tai ennen yötä
minun turvanani.
Minä tunnen sinut.
Sinä elät luonani,
sydämessäni,
minä kannan muistoja.
Kannan kaunista, hyvää,
opettavaa. Niitä monia
minä muistelen.
Sinun ohjeita, arvoja, neuvoja,
oppeja, ystävyyttä, rakkautta,
lämpöä, huolenpitoa, hyväksymistä,
ymmärrystä, kunnioitusta.
Ihan kaikkea mitä  elämääni annoit.
Jokikinen on tärkeä niistä.

Niin minä muistan.
Minä vaalin, minä
lupaan yhä.
Sinä näet minut ehkä,
myös minun lapseni.
Heilläkin on iso ikävä sinua.
Niin monella muullakin
on sinua ikävä.

Tänään kuukausia
kahdeksan, kun sinun
elämäsi täällä maan päällä
päättyi.
Muistan sen kuin eilisen,
yhä minä muistan.

*Rakkaalle elämäni enkelille,
sieluni ymmärtäjälle,
omalle äidille

28.9.2015 alkuillalla.*

Sunnuntain huokua

Huomenta.

Syksy on jo pitkällä.
Tänä aamuna aika kylmä aamu.
Syksy on minulle joskus tosi vaikeaa aikaa. Ahdistus - masennus, tuo minun ikävä "seuralainen", diagnosoitu 2009 syksyllä jo. Noh, sen kanssa kyllä olen oppinut elämään, sanotaan, että jo ihan hyvin.

Alkuajat sen kanssa olivat vaikeita ja monenmoisia tukitoimia tuli kokeiltua.
Sen jälkeenkin monenlaista sekä psykologia, yhä käyn psykologilla.
Viime kuukausina tilanne on ollut aika tasainen, onneksi. Läheisimmät ihmiset tietävät sen eivätkä pidä minua varmaankaan erilaisena kuin silloin joskus olin.
Tosin, olen "hävittänyt" ihmisiä elämästäni siksi, kun eivät uskoneet tai ymmärtäneet, että mikä minulla oli vaikka minä siitä kerroin. Itsekin vasta opettelin elämään ja ymmärtämään asiaa silloin.
Se aika oli tosi vaikeaa niin minulle kuin läheisilleni, se oli muillekin uutta eikä vain minulle.
Osa pelästyy, jos kerron että minulla on se diagnoosi. Kun se ei näy ulospäin, osa pitää sitä ihan outona minussa tai ehkä osa vaan ei uskalla nähdä sitä minun piirteenä. Osa pelästyy ehkä, koska eivät ole nähneet minua ahdistuneena tai masentuneena millainen silloin olen.

Kun olen ahdistunut tai masentunut, saatan olla hiljaisempi kuin yleensä. Olen normaalisti aika sosiaalinen ja puhun kyllä, mutta on minulla omat rauhan hetket sekä tarve olla hiljaakin. Sekä myös tarve kuunnella muita, sitäkin teen tosi mielelläni.
En  ole suuna päänä aina puhumassa vaan kyllä, minähän rakastan myös hiljaisuutta sekä rauhaa. Jos olen ahdistunut näkyy se toiminnassani, ehkä jonkinlaisena pysäyksenä, asioiden ikäänkuin hitaammin käymisellä.
Teen asioita, mutta teen ne hitaammin.
Pääni sisällä ehkä myllää, mutta pystyn sen ilmaisemaan, nykyisin paljon paremmin
kuin ennen.
Täytyy pysähtyä enemmän silloin.

Selviän ehkä osin siksi paremmin, että olen elämässäni taistellut paljon. Tosi paljon olen kokenut vastoinkäymisiä. Olen haavoittunut, saanut arpia. Olen vahvistunut, kun päättänyt olla vahva. Toki en sitä ole läheskään aina.
Olen myös heikko ja haavoittuva sekä herkkä välillä. Niinkuin ihmiset usein ovat.
Olen  oppinut, että liian helpolla ei kannata luovuttaa. Oli aikoja, kun luovutin ihan liian heti ja siitä ei seurannut hyvää.
Joskus liikaa on ollut, ihan liikaa syytöksiä, itsensä syyllistämistä jne. Mutta ei nekään asiaa auta, pahentavat oikeasti vain.

On asioita mitkä laukaisevat sen, on asioita mitkä vaikuttavat.
Silloin minä saatan olla tosi väsynyt, olen silloin sitä psyykkisesti ja fyysisesti. Minä kamppailen välillä pienistäkin asioista. Esimerkkinä päivän suurin työ voi olla pyykkien selvitys tai tiskikoneen tyhjennys/täyttö. Joskus kauppaan meno tuntuu aivan liian ylivoimaiselta.
Ponnistelen joskus kovastikin, että saan   asioita tehtyä.
Ahdistus tai masennus voi kestää pari tuntia tai päivän, mutta pitempään ei enää moneen aikaan ole kestänyt. Joskus aamusta iltaan, kuten varmasti kaikilla toisinaan, on niin tunnerikkaita hetkiä, raivosta iloon.
Käyn läpi tosi paljon, jos minulla on vaikka ahdistus olot päällä. Mutta yhden (useitakin) diilin olen itseni kanssa tehnyt. Nimittäin ahdistuneena pyrin irrottamaan sen minusta, minut siitä, ennen yötä. Nukkumisesta ei muuten tule mitään. Minun, joka rakastan nukkua, on mielellään saatava 7-8 tuntia yhtäkyytiä unta. Muuten olen seuraavana aamuna täysi hirviö. Kirjoitan vaikka ahdistuksessani tai puran sen jotenkin muuten.
Myös ulos kävelylle meno voi olla parasta.
Joskus ihan jonkun kanssa juttelu auttaa.
Kävin ryhmä jakson mikä oli erittäin hyvä juttu. Siellä sai keskustella, kuunnella, niinsanotusti vertaistukea sain sieltä.

Nekin ajat oli, kun halusin vain maata ja olla hiljaisuudessa. Aamuisin nouseminen oli täyttä tuskaa, halusin vain olla peiton alla, yksin, hiljaa. Lapset, pojat, nyt 6 ja 7 vuotiaat, pitivät minut elämässä kiinni. Pojat olivat vielä pieniä, perushoitoahan se oli paljon. Niihin meni aikaa ja välillä joku tuntui vaikealta, mutta sain ne tehtyä. Mutta muistan päiviä, kun en jaksanut mennä edes ulos lasteni kanssa. Onneksi oli vain sängystä noustava, tehtävä asiat lasten kanssa. Saatoin olla yhä yöpaidassa kotona, kun mieheni tuli töistä. Saatoin olla itkuinen,
poissaoleva, mutta minä olin päässyt sängystä ylös. Olin hoitanut pojat, mutta en itseäni. Pojille minulla oli aina aikaa, yhä on. Omiin lapsiin rakkauteni vain kasvaa päivä päivältä. Silloin kotikin oli aivan sekaisin *voi olla välillä vieläkin, mutta minä en olekaan mikään tip top koti järjestyksessä ihminen. Elämän jäljet kyllä saa näkyä, kunhan tarvittavat löytyvät. Pojat aika hyvin jo laittaa leluja ja muita paikoilleen, siistitään paikkoja yhdessäkin kotona jne.*.

Syksy 2009-syksy 2010 oli niin sekavaa aikaa, voin kuvata sitä täysin sanalla kaaos. Sen jälkeenkin, se oli täysin elämän kaaosta. Hallitsematonta, sumuista, itkuista, rikkonaista aikaa. Muutakin, jopa surullista, mutta toki olihan siellä myös paljon iloa ja hyvääkin. Pari vuotta kyllä meni tosi sumussa, kuopus poikamme ensimmäiset vuodet. Koin huonoa omaa tuntoa niin monesta asiasta. Lisäksi olin mielestäni huono äiti, koska en jaksanut tehdä asioita lasten kanssa vaikka halusin. En jaksanut mennä puistoon, kerhoon, kylään läheskään niin usein kuin ennen, minä vain en jaksanut. Minusta vain ei ollut siihen, koska olin itse niin puolikunnossa.
Kunnes sain asioihin tukea ja apua, alkoi asiat parempaan päin sujua ja aloin itse eheytyä, pienin askelin se tapahtui. Olin omasta mielestäni myös niin huono vaimo ja naisena hukassa. Niin monta eri "roolia" kun itselläkin on. Sain tukea myös onneksi läheisiltä, ystäviltä ja sukulaisilta. Oma äiti ja iskä sekä pari hyvää ystävää auttoivat tosi paljon, kyllä muutkin. Meillä kävi ehkä vuoden verran perhetyö välillä kotona. Ne ihmiset ovat yhä sydämessäni, kuten niin moni, auttoivat minut näkemään asioita sekä uskomaan, että minähän selviän.
Masennus - ahdistus ei häviä kokonaan välttämättä, mutta muotoaan se on selvästi muuttanut minussa. 


Minun elämäni valot ---- läheiset, ystävät
sekä musiikki!
Niin paljon minä nousin ahdistuksesta myös musiikin avulla. Minä itkin biisejä kuunnellessa, mutta minä myös vahvistuin.
Niin paljon minä olen saanut musiikin tuomasta. Yhä saan. Ja yhä itken joskus koskettavista sanoista, jostakin musiikin tuomasta olosta ja/tai tunteesta tai muistoista.
Musiikkii koskettaa. Minulla on kaksi bändiä mitkä ovat suosikkejani olleet kauan:
CMX sekä Kotiteollisuus.
On monia muitakin, mutta nuo on täysin
minun suosikit.
Minä olen selvinnyt myös äitini kuoleman yli suureksi osaksi edellämainittujen ansiosta/avulla.
Läheiset, ystävät sekä musiikki!!
Niin suuri ja kaunis kiitos kaikille
heille, teille jotka mahdollisesti luette
tätä tekstiäni.
Niin monia ketkä ovat kulkeneet elämässäni, niin vasta kuin myötämäessä.
Sekä puolin toisin olemme auttaneet, kuunnelleet, tukeneet. Olemme yhdessä kokeneet paljon, muistoja niistäkin

Kyllä olen oppinut itsestäni, sellaista itsensä tarkkailemistahan se myös on. Se onko se ahdistusta vai masennusta... sitä punnittava.
Minulla se on enemmän ahdistusta. Niitä asioita minä "luen" itsessäni paljon.
Luonnettani se ei ole juuri muuttanut, olen syvällä itsessäni, pohjimmiltani olen yhä sama nainen. Ehkä läheiseni ja ystäväni olisivat oikeita kertomaan olenko minä muuttunut ja jos olen niin miten. Mutta tunnen itseni niin hyvin, että pystyn kertomaan etten pohjimmiltani ole muuttunut.

Minä olen oppinut siitä myös paljon.
Minulla on myös työhistoriassani jotakin kokemusta psykiatrian puolelta sekä
opintojeni ajoilta jotakin. Ehkä niiltä ajoilta on jäänyt mieleeni jotakin mikä voi minua omassa sairaudessani auttaa tai lähinnä auttaa sen ymmärtämisessä.
Se on vain osa minua.
Osa  mikä välillä näyttäytyy ja välillä ei.

Vuodenajat vaikuttavat välillä vaikka miten taistelen ahdistusta tai masennusta vastaan.
Syksyn kauneus on rauhoittavaa, helpottavaakin. Se antaa kyllä myös voimia.
Syksyisin on kuitenkin aistittava, tunnusteltava ja tutkailtava itseään tarkkaan.
Tosin onhan se sitä joka päivä.
Omia olotiloja olen oppinut lukemaan yhä tarkemmin. Sekin helpottaa.
Osaa aistia, ennaltaehkäistä ehkäpä myös
jotenkin jotakin tai mitä pystyy.
Tämä syksy on ollut vaihtelevaa
oman voinnin  osalta, mutta toistaiseksi on mennyt paremmin kuin viime syksynä.
Viime syksy oli tosi vaikeaa aikaa.

Minä olen hyväksynyt asian, se on minussa. Minä elän elämääni myös nauttien, iloiten
vaikka on vaikeitakin juttuja.
Eihän elämä voikaan olla pelkkää aurinkoa.
Pyrin löytämään joka päivästä jotakin hyvääkin vaikka ahdistus / masennus olisi suurta.
Minun vain on täytynyt opetella.

Uskon, että perusluonteeni ja jo lapsuudessa saamani elämänarvot sekä suhtautuminen erilaisuuteen ovat auttaneet.
Niin suuri kiitos vain vanhemmilleni siitä. Kumpikin äiti sekä iskä ovat todella positiivisia luonteeltaan (äiti oli) ja meillä on opittu kunnioittamaan erilaisuutta.
Elämä antaa mitä antaa ja kiitämme kaikesta minkä saamme.
Ehkä noin voisin tiivistää vanhemmiltani opittua.

Minä olen aika positiivinen ja monessa asiassa optimistinen. Perus iloinen nainen.
Niin ja osin ehkä myös auttava, kiltti ehkäpä myös.
Oli  aika, kun olin ehkä ihan liian helposti saatavilla, olin auttamassa ja omat jutut jäi täysin retuperälle. Minun oli opittava hoitamaan itseäni enemmän. Toki yhä autan, kuuntelen, tuen. Mutta sellaisen sanan kun ei, olen ehkä oppinut sanomaan useimmin tai silloin kun oikeasti vain en jaksa tai pysty. Ennen revin itseäni moneen paikkaan vaikka olin tosi väsyksissä. Sitten minä kannoin omassa huonossa voinnissa jälkeiset.
Ystäviä ja kavereita minulla on paljon. Osa on jo ennen koulua tavattu ja yhä ollaan ystäviä. Huikeata.

Minun lempinimi on ollut 1. luokalta asti Kipu.
Yhteensattumaa lie, että kipua elämässäni on
ollut paljon. Minulla on nuorena todettu migreeni. Se on ollut pitkään jo minulla.
Muutaman vuoden se on ollut enimmäkseen hyvin hallussa, mutta välillä se näyttäytyy yhä kyllä. Olen ikäisekseni kokenut suuren määrän kuvauksia, tehty pari operaatiotakin minulle. Tällä hetkellä minulla on fysikaalinen kuntoutus menossa. Selkä, niska alue vihoittelee aika ajoin. Nyt on niskan alueen hoitojakso. Siellä on isoja lukkoja mitkä aiheuttaa kipujakin. Oma hoitoa myös kotona toki teen.
Minulla on selässä skolioosi, mikä aiheuttaa omat juttunsa.
Minun muita lempinimiä on myös Kirpula, Kipo, Kipa. Yleisin kyllä on Kipu kuitenkin.
Siitä muodostui tähän blogiini nimikin. Kipuilua on kuin osa minua, koska lempinimi on Kipu.

Olen viime vuosina oppinut pitämään enemmän jalkani maassa.
Minun ahdistus/masennus rajoittaa myös jonkin verran elämässä asioita. Alussa rajoitukset olivat ärsyttäviä, mutta senkin kanssa vain olen oppinut elämään ja hyväksymään sen.
Niin, kyse on diagnoosista mikä
ei näy minusta ulospäin, läheskään kaikille
eikä varsinkaan lähes aina. Ja se on vaihtelevaa.
Olen oppinut hyvin tunnistamaan itseäni, mutta yhä välillä osa ei ole niin ennakoitavissa.
Nykyisin suhtaudun itse asiaan paljon rauhallisemmin, sekin kertoo, että olen hyvin asian kanssa oppinut elämään.
Myös oppinut olemaan niinsanotusti itselleni armollinen. En vain voi tehdä ihan kaikkea enkä voi jatkuvasti kantaa omaa huonoa tuntoa jostakin tekemättömästä tai huonosti tehdystä asiasta. Olen sitäkin opetellut viime kuukausina jälleen lisää. Armollinen on välillä itselleenkin ja asioille oltava.

Heräilty on kaikki sunnuntain aamuun.
Tuikut liekissä keittiön pöydällä.
Juon kahvia.
Lapset katsovat ohjelmia.
Viikonloppu aamujen iloja pojille sillä arkisin eivät saa katsoa aamulla lastenohjelmia, koska se aiheuttaa heille omia kiemuroita liikaa. Yhteinen sopimus mikä pitää ja paremmin keskittyvät arki aamulla muihin touhuihin,
kun ei ole tv ollut auki.
Muutenkin kun itse olen tosi paljon keskenään poikien kanssa, onpa arki tai ei, olemme paljon kolmistaan. Yritän tehdä edes jotakin niin, että meillä asiat sujuisi mahdollisimman selkeästi ja kuitenkin kivasti. Tosin eihän se läheskään aina niin suju. Haasteita riittää kuitenkin. Arki on välillä yhtä hullunmyllyä, kuten viikonloputkin. Välillä elämä on kuin vuoristorata, välillä karuselli vaikka mitä. Ehkä maailmanpyöräkin.

Vastuuta, suunnittelua, toteutusta, muistamista on yksinään valtava määrä ja ne asiat vaikuttravat suuresti.
Osa  tuo todella lisäksi omat hyvät sekä ne huonot puolet esille. Usein voin huomata, että monen asian yhtaikaa muistaminen ja toteutus vie niitä voimia ha voin olla illalla tosi poikki, kun pojat on unillansa.
Puoliso on yrittäjä, tosi pitkiä päiviä töissä, on paljon töitä. Hyvä, että töitä on, mutta se on myös perheelle ollut välillä rankkaa, kun iskä/mies on vähemmän kotona. Minä suurimman osan olen muksujen kanssa. Tosin kun hän on, hän on loistava iskä meiän lapsille, puuhaa poikien kanssa jne.
Olen kai siihen vain oppinut, että pyöritän tätä karusellia pitkälti itekseni. Toki valehtelisin, jos väittäisin siitä aina täysillä nauttivani.
Kyllä siinä on monia itkuja ja purkauksia köyty ja ollut.  Hampaita purren menty aamusta iltaan, nähty raivareista herkkiin helliin hetkiin. Elämää todella, monine vivahteineen. Iloineen ja suruineen, täysin juuri sitä.

Omien poikien kanssa touhuilut ja heidän seurailu on niin antoisaa kuin välillä rasittavaakin. Niin tämäkin äiti on välillä aika väsynyt, mutta onnellinen. Miten äkkiä aika meneekin. Nyt esikoinen on jo koulussa 1.luokalla ja hyvin alkanut. Sekä kuopus on esikoulussa, sekin sujunut hyvin.
Sitähän tämä on, äitinä olo.
Niin  huomioita, huolia, välittämistä, rakkautta, ikävää, ohjausta, neuvontaa, turvaa, vastauksia, kannustusta, tukemista, kiukkua, kysymyksiä, ihmeitä ja vallan vaikka mitä muuta. Välillä äiti on ihana, maailman paras ja rakas. Milloin äiti taas on ihan tyhmä. Äidistä siis on moneksi. ;)
Pojilla on vain 1 v 3 kk.tta ikäeroa, joten
heillä touhut sattuu hyvin yksiin. Tosin perus meininkiä eli myös riitoja ja nahinoitakin riittää.
Isommalla on astma, mutta hyvällä hoidolla. Muuten pojat ovat perus terveitä, iloisia, tasapainoisia, reippaita vauhti poikia. Kiitos siitäkin, että pojat ovat elämässäni! Lapset ovat kuitenkin elämän suuri lahja!

Kirjoittelen jotakin runoilujani tähän taas,
olen kirjoitellut niitä elokuussa.
Rakkaudesta, ikävästä,
haikeus ja kaihokin voivat sieltä löytyä.
Siellä on ripaus myös intohimoa, sitä mitä
jokainen aikuinen elämässä kaivannee.
Itse ainakin ja onneksi sitäkin on.


************************************

Illan tullessa.
sen hämyssä.
Yön sylissä,
sen kauneudessa.
Kuun kajossa,
sen rauhassa.
Sinä minun kuutamo.
Tähtien alla.
Aamulla auringon noustessa,
hiljaisuuden väreet,
rauha vain seuranamme.
Toisemme, jos vain haluamme.

Elokuussa 2015.

*****************************

Tähdet tuikkivana jossain.
Kuunvalossa hohtaen ihomme,
hämyssä illan, melkein jo yön.
Hiljaa, rauha huokuu.
Järvien pintaan kuunvalo
heijastaa itseään.
Kaunista, niin rauhoittavaa.
Siinä voisin vain viipyä.
Aamun usva viljapelloilla
tanssii, ilakoi siellä.
Näen unta,
näet unta,
toistemme ihon huokeessa.

Elokuussa 2015.

*******************************


Auringon laskiessa
tulit mieleeni.
Illan hiljaisessa
tuulahduksessa
pysyit mielessäni.

Tähdet saapukoon,
Kuunvalo turvaa antakoon.
Yö minut syliinsä sulkekoon.
Terveiseni sinulle tuuli tuokoon.

29.8.15 illalla.

****************************

Unessani,
kuunvalossa,
tähtien tuikkiessa.
Sinä.

Maisemassani,
järvien kimalluksessa,
laineiden liplatuksessa.
Sinä.

Kauneudessa,
tuulen henkäyksessä,
sen sanoman kuiskiessa.
Sinä.

Hetkessäni,
pilvien liikkuessa,
niiden muotoutuessa.
Sinä.

Kyyneleissäni,
sateen pisaroissa,
niiden huuhtoutuessa.
Sinä.

Kaipuussani,
syksyn värien loisteessa.
Sinä.

Auringon laskiessa,
yön saapuessa.
Sinä.

Elokuun 2015 lopussa illalla.

*******************************

Syystuntemuksia

Tähdet kauniina
siellä omasi,
omani,
kaikilla omansa.

Kuu, niin pyöreänä,
valtavana,
voiman lähteenä,
kauneuden merkkinä.

Tuuli kuiskailee
sanomaa,
se henkii huokaustaan.

Sade huuhtoo
kesää pois.

Puissa kellertävät
jo lehdet.

29.8.2015 aamukahvilla syntynyt.

**********************************

Kuuta katsellessa
tänä iltana
pimeässä syksyssä
suljen silmäni ja toivon.
Toivon sinulle jotakin.
Elämääsi hyvää ja voimaa.
Rakkautta, terveyttä,
vahvuutta, rohkeutta,
niitä sinulle ainakin toivon.
Tähtiä katsellessa
toivon lisää.
Sinulle omasi,
kaikille omansa,
jokaiselle oman tähden
suojaksi elämän poluille.
Katselen aikani
tähtiä, kuuta.
Käperryn peiton alle
ja toivotan hyvää yötä
maailmalle.
Hyvää yötä sinulle.

30.8.2015 myöhään illalla.

*******************************

Tämä
minussa.
Sieluni vapiseva
maisema.
Jalkani niin väsyneet.
Ihoni on kaipuussa,
sydämeni pomppivana.
Mieleni väsyksissä,
harhailevat sanani.
Sinä muualla,
minä täällä.

Rakkauteni kasvaa,
sinuun voin luottaa.
Minua sinä yhä pystyt
rakastamaan vaikka
olen niin rikkinäinen välillä.
Olen niin heikko, mutta kyllä
minä vahvistun.

Sinä teit minut ehjemmäksi,
sinä rakastit minua,
kun  olin niin heikko.
Kun minä huusin, raivosin,
silti sinä pysyit lähelläni
etkä lähtenyt kuitenkaan.

Kun minä murruin, sinä
pysyit, sinä nostit minua
ylös. Sinä nostit.
Kun minä surin.
olin niin pirstaleina,
niin surullisena,
sinä näit kuinka minuun
sattui. Kuinka minä hajosin.
Sinuakin sattui,
mutta sinä olit
minua vahvempi.

Sinä yhä jaksat.
Minun rakkaus sinuun
kasvaa, elää.
Minun elämäni olisi tyhjää
ilman sinua.
Kiemuroita, myrskyjä,
niin monia heikkoja
hetkiä koettu on.
Silti tämä on vahvaa,
tämä on.
Niin pysykööt
vahvana, luottavana,
kantavana.

* teksti
aviomiehelleni
aamun huokeessa
27.9.2015 aamukahvilla.*

*********************************

Elämän tuulessa

Kuka kysyi minulta?
Ei kukaan.
Vieraana suru,
mutta ei se ole minulle vieras.
Kaverina ikävä,
mutta ei se ole minun kaveri.
Sitä en tahdo,
pysyisi erossa minusta.
Tarinankertojana kaiho,
mutta tarina ei etene mihinkään,
se ei lähde minusta.
Unieni maailmassa joku,
enkä siihen voi itse vaikuttaa.
Jättäisi minut,
menisi pois,
iäksi.

Kuka minulta kysyi?
Ei kukaan.

26.7.2015 päivällä.



Meiltä ei kysellä.
Aikamme täällä kulkea
saamme.
Reitillä iloja, suruja, hyvyyttä,
rakkautta, lujuutta, kaipuuta,
ystävyyttä, hellyyttä, turvaa
jaamme.
Niin paljon muutakin.

Ristimme kannamme,
toivoen, ettei ne liikaa paina.
Saisimme elomme päätöksessä
rauhassa irroittaa otteemme.
Jättäen jälkeen muistot,
ehkä ne
kauniit, hyvät,
lujat ja syvät.

30.7.2015 appivanhempien pihalla,
hiljaisena iltana.



Yön pimeässä
minuun kietoo ikävää.
Kiemurtelee pikkuisen.
Minä häädän sitä pois,
minä en ota kylään.
En enää.
Aikani pidin,
oveni oli auki.
Kukaan ei tullut.
Ovi on suljettu.
Lukossa.
Avain kuitenkin
on tallessa.

22.9.2015 illalla.



Kuiskin
tähtien
joukkoon.
Huudan
kuun
kaveriksi.
Lähetän
pilviä
seuraamaan.
Huuhdon
sateen
mukaan.

Ikävästä
22.9.2015 illalla.




Sydämeni
mustelmilla.
Rikkinäistä,
rosoista,
vuosissa
saanut
paljon kolhuja.
Silti voin
vielä rakastaa.
Voin lohduttaa,
kuunnella,
tulla luoksesi,
olla vain.
Läheskään aina
ei tarvitse sanoja
eikä katseita.
Lähellä olo riittää
joskus.
Minä olen
yhä täällä elämässä,
en kenestäkään liian
kaukana.
Minun sydämeni
selvisi
kuitenkin,
en minä särkynyt.

22.9.2015 illalla,
sydämen kolhuista.




Äidille

Askeleet
niin hitaat,
niin tyhjät.
Mieli vapisee,
sydän itkee.
Kyyneleet
alkavat
valua.
Minulla vain
on niin ikävä,
niin minulla on.

Haudalle pysähdyn.
Katselen.
Sytytän kynttilän.
Kyyneleeni viestivät.
Minulla on tyhjä
aukko paikassa
vaikka niin paljon
minulla on yhä
rakkautta, kiitosta,
kaunista ja hyvää.
Se paikka on sinun,
vain sinun.
Minä suojelen sitä,
minä vaalin sitä.
Minä pidän huolta.
Niin minä lupaan,
rakas äiti.
Sinulla on
paikkasi minussa.
Minussa on rakkaus
sinuun.
Vahva, syvä, luja.
Minä rakastan
elämäni
loppuun asti.


Hautausmaalla 25.9.2015.

Sinisten iltojen mietteitä

Siniset illat.
Kuutamo, tähdet.
Tunne turvallinen kaukana,
joku kaipuu minussa.
Miten täyttää sen vois?
Niin toivon, että toisin ois.
Kudon nyt
elämän lankaa.
Värejä, sävyjä,
helmiä elämään toivoen.

Kudon tunnetta.
On aika kääriä itseni
peiton alle.
Kohti unta,
ehkä kaunista,
ehkä jotakin
mikä minut saisi
näkemään miten
jatkaa voisin.

4.9.15 illalla.



Elämän
tuulen
koskettaessa.
Kuiskauksessa
viljapellon,
usvassa yön,
kasteessa aamun,
lennossa perhosten.
Sinä.

4.9.15.

Pohjalta tänne

Runoja ja mietteitä,
joitakin pikku tarinoitakin on
nuoresta likasta asti tullut kirjoitettua.

Kirjoittanut olen paljon,
osa on täällä, osa on vain
itselläni tai ei niin
yleistä luettavaa.
Kirjoitan päivämäärän
tekstien loppuun ja
jos mitä muuta mainitsemista on.
kirjoitan yleisesti, joskus jollekin tietylle
ihmiselle, niin vaihtelevaa.

Aiheet ovat arjesta, elämästä.
Niin iloja, suruja, ikävää, pettymyksiä, rakkautta, inhoa,
kaipuuta, intohimoa,
hyvää, huonoa, mitä milloinkin.
Useimmin aamuisin tartun
helpommin kynään ja alan kirjoittaa
tai sitten illalla, kun pojat jo nukkuvat.
Minulla on useimmin joko joku sana
tai vain joku tunne tai  ajatus mistä
alan kietoa tekstiä.
Joskus kirjoitan suoraan vaikka
kännykkään, jos saan jonkun
mieleeni, jossei ole kynää ja paperia lähellä.
Teksteillä kun on tapana hävitä mielestä,
jossei  heti saa ylös.
Niitä ei enää muista tai vain muistaa osan.
Ja se voi ärsyttää, kun ei muistakaan miten meni.
Useimmin kirjoitan perusmeingillä, jos
sellaiseksi nykyään enää voi sanoa sitä,
kun kirjoittaa kynällä  paperille.
Minulle perusmeininkiä siis.
Minulla on ihan oma runovihkokin
olemassa  tai tällä hetkellä niitä on
kyllä pari vihkoa. 
Sitten naputtelen tänne tai koneelle tekstit
ensin, tallentaakin kun muistaa johonkin.

Tähän väliin avaan tätä vuotta teille.
Voisin kertoa elämästäni paljonkin.
Otan nyt tähän tästä vuodesta,
tämä on minun surun vuosi.
Jospa tämä avaa jotakin.

Menetin oman äitini tänä  vuonna,
erittäin äkillisesti ja myös
traumaattisella tavalla.
Äiti oli meillä, oli ollut jo monta vuorokautta.
Äiti kun asui muualla ja kun kävi usein  hän viipyi monta vuorokautta
mikä oli meille ihana asia.
Meillä oli hauskaa. Muistan kuin eilisen meidän yhteisen,
 äitini elämänsä viimeisen päivän...tajuissaan.

Saapui ilta, kaikki tapahtui  kuin viivana, niin äkkiä.
Minä näin kaiken. Minä autoin.
Minä soitin 112. Elvytin ja itkin.
Minä rukoilin. Minä toivoin. Minä huusin.
Lapset onneksi nukkuivat eivätkä heränneet.
Loistavat unenlahjat ovat perineet isältään, nukkuvat metelissäkin.
Näky oli vapisuttava, miten minä tärisin, miten  minä itkin.

Kuulin vain sumua ja kamalia ääniä, kun ensihoito auttoi äitiä keittiön lattialla.
Ne äänet avun, mutta minä kuulin vain sumua. Äiti ei ollut tajuissaan.
Minä valvoin sinä yönä sairaalassa pitkään.
Nukuin joitakin kovin lyhyitä pätkiä vain.
Tuli seuraava aamu. Minä sain tulokset, riipaisevat, toivottomat, niin pysäyttävät.
Kaikki muu häipyi, olin todella suuren sumun keskellä.
Sinä  päivänä meille ei enää juuri toivoa annettu.
Elämäni musertui täysin.

Minä valvoin teho osastolla, itkin, silitin äitiä, pidin kädestä, suukotin poskille.
Niin minä rukoilin, sitä en usein tee, mutta silloin minä rukoilin.
Tuli seuraava aamu, aurinko ilma, mutta niin kylmää sisältä, niin kylmää.
Niin minä itkin aamussani, minä niin itkin.
Tiesin jo jotakin huonoa lisää, kuin enne.....
Kunnes se tapahtui...
Tuli soitto, oli  hetki ollut se
viimeinen, sydämen lyönnit loppuivat,
niin katkesi elämän lanka äiti rakkaan.
Olin  ktona mieheni kanssa, kun sain sen soiton.....

Sairaalaan kävimme.
Minä  pidin äitiä vielä kädestä,
noin tunti hänen sydämensä sammumisesta.
Minä itkin, niin minä itkin.
Minä ja mieheni siinä.
Niin minä murruin. Jalkanikin tärisivät.
Minun maailmani  järkyttyi täysin.
Muistan miten minä en halunnut päästää äidin kädestä irti,
minä pidin niin lujasti kiinni, vielä vähän haaleaa kättä.
Minä vain halusin pitää siitä kiinni.
Minä silitin äitini hopeisia hiuksia, minä suukotin otsalle.
Minä katselin äitiä.
Minä näen sen hetken, tunnen ne olot niin nytkin, kuin eilisen, niin minä muistan sen.
Kaiken.
Se oli tammikuun lopulla.

Paljon sen jälkeen on ollut yhtä sumua, aukkoja.
Jotenkin muistan siunauspäivää, oli kaunis päivä.
Saatoimme äidin monien hänen rakkaiden ja ystäviensä kanssa.
Helmikuussa se oli.
Huhtikuussa laskimme äidin uurnan pienellä porukalla.
Äidin hautapaikka on oman äitinsä samassa haudassa.
Mummo kuoli jo 15.6.1996.....
Se oli nsimmäinen kerta, kun minä otin lapion ja peitin hautaa...
Miten minun sieluni värisi. Miten minä murruin lisää..
Kuitenkin minä uskon, että jokaisen päivät täällä ovat luetut.
Elämä ei kerro, se ottaa, antaa, vie...

Äidin rakkaus elää yhä minussa.
Kauniita muistoja ja hyviä niin paljon.
Äiti on mielessä joka päivä.
Minä näen äitiä lähelläni, kuin hänen kosketuksen voisi tuntea jossakin lähelläni.

Martti Linqvistin sanoin:
" Me lähdemme emmekä kuitenkaan lähde.."
Äidin tavaroita jäi meille ja yhä niitä on.
En vieläkään ole pystynyt kaikkea katsomaan läpi. Joitakin olen.
Äidin vaatteissa äidin tuoksu ja harjassa hopeisia hiuksia. Niin muistoja....
Tämän vuoden äitienpäivä oli niin erilainen, minulla oli niin tyhjä olo vaikka olen itsekin äiti.
Uskon myös siihen, että äidin kanssa näemme vielä joskus.

Kaikki isovanhemmat ovat nukkuneet pois, ukki viimeisimpänä 1999.
Rakas eno sekä niin moni ystävä myös. Paljon heitä siellä jossain jo on.
Elämä on opettanut ja näyttänyt kuolemaa.
Elämä on antanut surua ja olen sitä oppinut käsittelemään.
Oman vanhemman kuolema kuitenkin on kaikkein pahinta mitä omassa elämässäni
olen tähän asti kokenut.
Jokainen ihminen on tärkeä ja muistot ovat lähelläni muistakin kuolleista kun äidistä.
Yhä teen surutyötä.
Tämä vuosi on ollut elämäni raskain.
Meillä oli aina äidin kanssa vahva, luja, hyvä ja rakas äiti - tytär suhde.
Äiti oli myös tosi rakas ystäväni. Siitä olen niin kiitollinen.

Äiti oli runosielu, kirjoitti paljon.
Hän puhui kauniisti ja niin, että vaikka
ohjasi, neuvoi, komenti, oli
kyllä äidin rakkaus aina läsnä.
Minulle jäi vain hyvää ja
kaunista. Äiti oli aina tukena,
loi minuun toivoa.
Niin myös veljiini ja muihin läheisiin,
ystäviin, tuttuihin ja jopa
ihan tuntemattomiinkin.

Moni sanoi että äitini täytti huoneen
olemassaolollaan, iloisuudellaan,
naurullaan, hymyllään, kun hän saapui.
Niin äiti teki meillekin saapuessaan ja meillä ollessaan.
Äiti oli elämäni enkeli ja myös
monille muille.
"Elä luovu kirjottamisesta", äiti usein
sanoi minulle.
Uskon, että äitin "perintöä" kannan,
omanlainen perintö on kirjoittaminen.
Moni sanoo, että olen äidiltä perinyt paljon, muutakin kuin ulkonäköä.
Moni näkee minussa paljon samaa kuin äidissäni ja toki niin osa onkin.

Äiti tuki aina, niin vahvasti tuki minua,
niin  kirjoittamisessa kuin muissakin.
Hän luki joskus tekstejäni kyyneleet silmissä
ja hymyili, halasi ja katsoi kiittäen.
Joskus hän kertoi miten ne kosketti
ja miten lahjakas hänen mielestään olen.
Itse  en ole asia juuri miettinyt.
Jokainen on  lahjakas jossakin asioissa.

Kirjoittaminen on osa minua.
Osa minussa, tosi suuri osa,
haluaa kirjoittaa.
Ehkä joskus hymyilen, kun joku teksti on
valmis tai kun olen ikävän syövereissä
kirjoittaessa ja luen, saatan kyynelehtiä.
Ehkä joku sittenkin koskettaa itseään
omissa teksteissä.

Näen asian niin, että  niin  kirjoittaminen kuin
herkkyys (myös vahvuus) ovat äidiltä perittyjä.
Äitin tekstit on niin kauniita, ne on  myös
tosi  elämää. Olen lukenut niitä paljon.
Usein sain kortin tai tekstiviestin äidiltä
missä oli runoiltu.
Koen, että kirjoittaminen  minulle
on myös surussa selviytymistä,
omanlaista terapiaa.
Äiti antoi minulle nimen
Sinisäde, runoissaan hän käytti
sitä. Siinä on niin oma sanoma
äidiltä minulle.
Elämässä kun on niitä
sinisiä hetkiä.
Rakastan niitä.

Muistan kyllä ajan jo koulussa, kun rakastin
kirjoittaa. Yläasteen äidinkielen opettaja
sanoi joskus jotakin kannustavaa, antoi
voimia jatkaa kirjoittamista vapaa ajallani.
Lukiossa rakastin kirjoittamista,
vielä enemmän, pitkiä aineita
kirjoitin monesti.
Lukion äidinkielen opettaja kannusti
jatkamaan. Silloin alko kirjoittaminen kiinnostaakin minua enemmän.
Yläaste ajoilta on jo runoja ja mietteitä kirjoitettuina.

Äitin kuoleman jälkeen aloin kirjoitella alkukesällä jotakin,
tosi pitkän tauon jälkeen.
Niihin oli toiveita ja ajatuksia ollut jo pitkään.
Pitkiä, jopa parin vuoden taukoja mahtui väliin.
Nyt jotenkin ehkä aika on kypsää.
Surukin on vaihtanut muotoaan jo.
Uskon, että kirjoittamisen avulla olen vahvempi surussani ja ikävässäni.
Olen kirjoittanut  myös äidille,
hänen eläessään ja menehtymisen
jälkeenkin joitakin tekstejä.

Ainakin alkuun tänne blogiin kertyy
varmaan  uusimpia tekstejäni.
Tästä blogista minulla on toiveita
ja haaveita, mutta minä teen ne sitten,
kun niiden aika on.
Kun  luet näitä, voit jättää 
käynnistä merkkisi tai et,
niinkuin kukin haluaa.
Joskus olisi kiva lukea
tuoko täällä olevat tekstit mitä
ajatuksia juuri sinulle.
Kirjoittelen tänne milloin
on siihen sopiva hetki.
Elämässä on paljon
muutakin kuin kirjoittaminen
vaikka suuri asia elämässäni
kirjoittaminen onkin.


Tervetuloa Sinisäteen maisemaan!


Tuuli minulle
toisi vastaukseni,
veisi sinulle terveiseni.

1.7.2015.


Siellä missä on rauha,
minne tervetullut olen.
Sinne missä voin
kulkea vaikka
olisin vapiseva,
rikkinäinen.
Ehjään itseäni,
kerron tarinoita,
niitä oikeita.
Kuuntelen,
voin luottaa tähän
hetkeen.
Tähän mihin kaipasin,
tähän minkä sain.

8.7.15 appivanhempien
rantakalliolla illalla.



Kyynelin suljen
sinut suojahain.
Syvälle sydämeeni.
Talletan aarteeni,
sinne asumaan.
Turvassa,
rauhassa.

9.8.15 illalla. 



Tulee aika,
kun tämä
kaikki
on vain
muisto
hiljaisuuden
tuulessa.

Elokuussa 2015.



Henkäyksesi,
vieressäni.
Sinä ihan
lähelläni.
Huokaukseni
tunteesta
turvallisesta.
Ihosi huokuu
hiljaisuutta,
mutta aistin
kaipausta.
Minun herää
aamuun
syksyiseen,
sinun herää
kosketukseeni
lämpöiseen.

29.8.15 aamulla
omalle aviomiehelle.



Yön saapuessa,
tähtiä katsellessa.
Kudon itseeni
muistoa sinusta.
Kudon itseeni,
en liian tiukalle.
Katselen tähtiä,
siellä omani,
sinun omasi.
Kaikilla omansa.
Kuu näkee minut,
tähdet sinut.
Syksyisessä
hiljaisuudessa
hiljenen ja vapisen.
Olen tähtien
ja kuutamon
kauneudesta
niin sokaistunut.

2.9.15 päivällä.