Pohjalta tänne

Runoja ja mietteitä,
joitakin pikku tarinoitakin on
nuoresta likasta asti tullut kirjoitettua.

Kirjoittanut olen paljon,
osa on täällä, osa on vain
itselläni tai ei niin
yleistä luettavaa.
Kirjoitan päivämäärän
tekstien loppuun ja
jos mitä muuta mainitsemista on.
kirjoitan yleisesti, joskus jollekin tietylle
ihmiselle, niin vaihtelevaa.

Aiheet ovat arjesta, elämästä.
Niin iloja, suruja, ikävää, pettymyksiä, rakkautta, inhoa,
kaipuuta, intohimoa,
hyvää, huonoa, mitä milloinkin.
Useimmin aamuisin tartun
helpommin kynään ja alan kirjoittaa
tai sitten illalla, kun pojat jo nukkuvat.
Minulla on useimmin joko joku sana
tai vain joku tunne tai  ajatus mistä
alan kietoa tekstiä.
Joskus kirjoitan suoraan vaikka
kännykkään, jos saan jonkun
mieleeni, jossei ole kynää ja paperia lähellä.
Teksteillä kun on tapana hävitä mielestä,
jossei  heti saa ylös.
Niitä ei enää muista tai vain muistaa osan.
Ja se voi ärsyttää, kun ei muistakaan miten meni.
Useimmin kirjoitan perusmeingillä, jos
sellaiseksi nykyään enää voi sanoa sitä,
kun kirjoittaa kynällä  paperille.
Minulle perusmeininkiä siis.
Minulla on ihan oma runovihkokin
olemassa  tai tällä hetkellä niitä on
kyllä pari vihkoa. 
Sitten naputtelen tänne tai koneelle tekstit
ensin, tallentaakin kun muistaa johonkin.

Tähän väliin avaan tätä vuotta teille.
Voisin kertoa elämästäni paljonkin.
Otan nyt tähän tästä vuodesta,
tämä on minun surun vuosi.
Jospa tämä avaa jotakin.

Menetin oman äitini tänä  vuonna,
erittäin äkillisesti ja myös
traumaattisella tavalla.
Äiti oli meillä, oli ollut jo monta vuorokautta.
Äiti kun asui muualla ja kun kävi usein  hän viipyi monta vuorokautta
mikä oli meille ihana asia.
Meillä oli hauskaa. Muistan kuin eilisen meidän yhteisen,
 äitini elämänsä viimeisen päivän...tajuissaan.

Saapui ilta, kaikki tapahtui  kuin viivana, niin äkkiä.
Minä näin kaiken. Minä autoin.
Minä soitin 112. Elvytin ja itkin.
Minä rukoilin. Minä toivoin. Minä huusin.
Lapset onneksi nukkuivat eivätkä heränneet.
Loistavat unenlahjat ovat perineet isältään, nukkuvat metelissäkin.
Näky oli vapisuttava, miten minä tärisin, miten  minä itkin.

Kuulin vain sumua ja kamalia ääniä, kun ensihoito auttoi äitiä keittiön lattialla.
Ne äänet avun, mutta minä kuulin vain sumua. Äiti ei ollut tajuissaan.
Minä valvoin sinä yönä sairaalassa pitkään.
Nukuin joitakin kovin lyhyitä pätkiä vain.
Tuli seuraava aamu. Minä sain tulokset, riipaisevat, toivottomat, niin pysäyttävät.
Kaikki muu häipyi, olin todella suuren sumun keskellä.
Sinä  päivänä meille ei enää juuri toivoa annettu.
Elämäni musertui täysin.

Minä valvoin teho osastolla, itkin, silitin äitiä, pidin kädestä, suukotin poskille.
Niin minä rukoilin, sitä en usein tee, mutta silloin minä rukoilin.
Tuli seuraava aamu, aurinko ilma, mutta niin kylmää sisältä, niin kylmää.
Niin minä itkin aamussani, minä niin itkin.
Tiesin jo jotakin huonoa lisää, kuin enne.....
Kunnes se tapahtui...
Tuli soitto, oli  hetki ollut se
viimeinen, sydämen lyönnit loppuivat,
niin katkesi elämän lanka äiti rakkaan.
Olin  ktona mieheni kanssa, kun sain sen soiton.....

Sairaalaan kävimme.
Minä  pidin äitiä vielä kädestä,
noin tunti hänen sydämensä sammumisesta.
Minä itkin, niin minä itkin.
Minä ja mieheni siinä.
Niin minä murruin. Jalkanikin tärisivät.
Minun maailmani  järkyttyi täysin.
Muistan miten minä en halunnut päästää äidin kädestä irti,
minä pidin niin lujasti kiinni, vielä vähän haaleaa kättä.
Minä vain halusin pitää siitä kiinni.
Minä silitin äitini hopeisia hiuksia, minä suukotin otsalle.
Minä katselin äitiä.
Minä näen sen hetken, tunnen ne olot niin nytkin, kuin eilisen, niin minä muistan sen.
Kaiken.
Se oli tammikuun lopulla.

Paljon sen jälkeen on ollut yhtä sumua, aukkoja.
Jotenkin muistan siunauspäivää, oli kaunis päivä.
Saatoimme äidin monien hänen rakkaiden ja ystäviensä kanssa.
Helmikuussa se oli.
Huhtikuussa laskimme äidin uurnan pienellä porukalla.
Äidin hautapaikka on oman äitinsä samassa haudassa.
Mummo kuoli jo 15.6.1996.....
Se oli nsimmäinen kerta, kun minä otin lapion ja peitin hautaa...
Miten minun sieluni värisi. Miten minä murruin lisää..
Kuitenkin minä uskon, että jokaisen päivät täällä ovat luetut.
Elämä ei kerro, se ottaa, antaa, vie...

Äidin rakkaus elää yhä minussa.
Kauniita muistoja ja hyviä niin paljon.
Äiti on mielessä joka päivä.
Minä näen äitiä lähelläni, kuin hänen kosketuksen voisi tuntea jossakin lähelläni.

Martti Linqvistin sanoin:
" Me lähdemme emmekä kuitenkaan lähde.."
Äidin tavaroita jäi meille ja yhä niitä on.
En vieläkään ole pystynyt kaikkea katsomaan läpi. Joitakin olen.
Äidin vaatteissa äidin tuoksu ja harjassa hopeisia hiuksia. Niin muistoja....
Tämän vuoden äitienpäivä oli niin erilainen, minulla oli niin tyhjä olo vaikka olen itsekin äiti.
Uskon myös siihen, että äidin kanssa näemme vielä joskus.

Kaikki isovanhemmat ovat nukkuneet pois, ukki viimeisimpänä 1999.
Rakas eno sekä niin moni ystävä myös. Paljon heitä siellä jossain jo on.
Elämä on opettanut ja näyttänyt kuolemaa.
Elämä on antanut surua ja olen sitä oppinut käsittelemään.
Oman vanhemman kuolema kuitenkin on kaikkein pahinta mitä omassa elämässäni
olen tähän asti kokenut.
Jokainen ihminen on tärkeä ja muistot ovat lähelläni muistakin kuolleista kun äidistä.
Yhä teen surutyötä.
Tämä vuosi on ollut elämäni raskain.
Meillä oli aina äidin kanssa vahva, luja, hyvä ja rakas äiti - tytär suhde.
Äiti oli myös tosi rakas ystäväni. Siitä olen niin kiitollinen.

Äiti oli runosielu, kirjoitti paljon.
Hän puhui kauniisti ja niin, että vaikka
ohjasi, neuvoi, komenti, oli
kyllä äidin rakkaus aina läsnä.
Minulle jäi vain hyvää ja
kaunista. Äiti oli aina tukena,
loi minuun toivoa.
Niin myös veljiini ja muihin läheisiin,
ystäviin, tuttuihin ja jopa
ihan tuntemattomiinkin.

Moni sanoi että äitini täytti huoneen
olemassaolollaan, iloisuudellaan,
naurullaan, hymyllään, kun hän saapui.
Niin äiti teki meillekin saapuessaan ja meillä ollessaan.
Äiti oli elämäni enkeli ja myös
monille muille.
"Elä luovu kirjottamisesta", äiti usein
sanoi minulle.
Uskon, että äitin "perintöä" kannan,
omanlainen perintö on kirjoittaminen.
Moni sanoo, että olen äidiltä perinyt paljon, muutakin kuin ulkonäköä.
Moni näkee minussa paljon samaa kuin äidissäni ja toki niin osa onkin.

Äiti tuki aina, niin vahvasti tuki minua,
niin  kirjoittamisessa kuin muissakin.
Hän luki joskus tekstejäni kyyneleet silmissä
ja hymyili, halasi ja katsoi kiittäen.
Joskus hän kertoi miten ne kosketti
ja miten lahjakas hänen mielestään olen.
Itse  en ole asia juuri miettinyt.
Jokainen on  lahjakas jossakin asioissa.

Kirjoittaminen on osa minua.
Osa minussa, tosi suuri osa,
haluaa kirjoittaa.
Ehkä joskus hymyilen, kun joku teksti on
valmis tai kun olen ikävän syövereissä
kirjoittaessa ja luen, saatan kyynelehtiä.
Ehkä joku sittenkin koskettaa itseään
omissa teksteissä.

Näen asian niin, että  niin  kirjoittaminen kuin
herkkyys (myös vahvuus) ovat äidiltä perittyjä.
Äitin tekstit on niin kauniita, ne on  myös
tosi  elämää. Olen lukenut niitä paljon.
Usein sain kortin tai tekstiviestin äidiltä
missä oli runoiltu.
Koen, että kirjoittaminen  minulle
on myös surussa selviytymistä,
omanlaista terapiaa.
Äiti antoi minulle nimen
Sinisäde, runoissaan hän käytti
sitä. Siinä on niin oma sanoma
äidiltä minulle.
Elämässä kun on niitä
sinisiä hetkiä.
Rakastan niitä.

Muistan kyllä ajan jo koulussa, kun rakastin
kirjoittaa. Yläasteen äidinkielen opettaja
sanoi joskus jotakin kannustavaa, antoi
voimia jatkaa kirjoittamista vapaa ajallani.
Lukiossa rakastin kirjoittamista,
vielä enemmän, pitkiä aineita
kirjoitin monesti.
Lukion äidinkielen opettaja kannusti
jatkamaan. Silloin alko kirjoittaminen kiinnostaakin minua enemmän.
Yläaste ajoilta on jo runoja ja mietteitä kirjoitettuina.

Äitin kuoleman jälkeen aloin kirjoitella alkukesällä jotakin,
tosi pitkän tauon jälkeen.
Niihin oli toiveita ja ajatuksia ollut jo pitkään.
Pitkiä, jopa parin vuoden taukoja mahtui väliin.
Nyt jotenkin ehkä aika on kypsää.
Surukin on vaihtanut muotoaan jo.
Uskon, että kirjoittamisen avulla olen vahvempi surussani ja ikävässäni.
Olen kirjoittanut  myös äidille,
hänen eläessään ja menehtymisen
jälkeenkin joitakin tekstejä.

Ainakin alkuun tänne blogiin kertyy
varmaan  uusimpia tekstejäni.
Tästä blogista minulla on toiveita
ja haaveita, mutta minä teen ne sitten,
kun niiden aika on.
Kun  luet näitä, voit jättää 
käynnistä merkkisi tai et,
niinkuin kukin haluaa.
Joskus olisi kiva lukea
tuoko täällä olevat tekstit mitä
ajatuksia juuri sinulle.
Kirjoittelen tänne milloin
on siihen sopiva hetki.
Elämässä on paljon
muutakin kuin kirjoittaminen
vaikka suuri asia elämässäni
kirjoittaminen onkin.


Tervetuloa Sinisäteen maisemaan!


Tuuli minulle
toisi vastaukseni,
veisi sinulle terveiseni.

1.7.2015.


Siellä missä on rauha,
minne tervetullut olen.
Sinne missä voin
kulkea vaikka
olisin vapiseva,
rikkinäinen.
Ehjään itseäni,
kerron tarinoita,
niitä oikeita.
Kuuntelen,
voin luottaa tähän
hetkeen.
Tähän mihin kaipasin,
tähän minkä sain.

8.7.15 appivanhempien
rantakalliolla illalla.



Kyynelin suljen
sinut suojahain.
Syvälle sydämeeni.
Talletan aarteeni,
sinne asumaan.
Turvassa,
rauhassa.

9.8.15 illalla. 



Tulee aika,
kun tämä
kaikki
on vain
muisto
hiljaisuuden
tuulessa.

Elokuussa 2015.



Henkäyksesi,
vieressäni.
Sinä ihan
lähelläni.
Huokaukseni
tunteesta
turvallisesta.
Ihosi huokuu
hiljaisuutta,
mutta aistin
kaipausta.
Minun herää
aamuun
syksyiseen,
sinun herää
kosketukseeni
lämpöiseen.

29.8.15 aamulla
omalle aviomiehelle.



Yön saapuessa,
tähtiä katsellessa.
Kudon itseeni
muistoa sinusta.
Kudon itseeni,
en liian tiukalle.
Katselen tähtiä,
siellä omani,
sinun omasi.
Kaikilla omansa.
Kuu näkee minut,
tähdet sinut.
Syksyisessä
hiljaisuudessa
hiljenen ja vapisen.
Olen tähtien
ja kuutamon
kauneudesta
niin sokaistunut.

2.9.15 päivällä.