Kahdeksan kuukautta

Se saapui taas.
Toki tiesin sen saapuvan
vielä kovin usein.
Ikävä sinua, niin ikävä.
Elämäni loppuun asti varmasti
ikävöin, mutta ikävä voi muuttaa
muotoaan.
Kiitollisuutta myös.
Olen kiitollinen kaikesta
mitä sain sinulta ja
mitä yhdessä koimme.

Otan minä ikävän vastaan,
se kuuluu elämään.
Minä muistan kasvot
niin hymyilevät,
silmät niin kirkkaat.
Äänen lämpöisen,
halauksen tiukan ja turvaisan.
Minä muistan hetket, naurumme,
kun meillä oli niin hauskaa, että
loppua ei meinannut.
Kerroimme asioita, arimpiakin
toinen toisillemme.

Itkimme yhdessä, muistelimme elämää,
sinä kerroit minusta lapsena.
Minä kuulin sinun elämästä.
Yhdessä monet kerrat matkasimme.
Joskus nukuimme vierekkäin,
niinkuin minä äidin vieressä lapsena,
vieressä, turvassa.
Kerroimme asioita ennen unta.
Niin usein kuuntelimme toisemme
sielua ja mieltä kovinkin tarkasti.
Aistimme pieniäkin murheita tai
huolia toisissamme,
osasimme ikäänkuin lukea toisiamme.

Samaa verta olimme, olemme yhä.
Sinä vain olet muualla.
Et ole minusta kuitenkaan kaukana.
Tunnen sinut joskus, kuin pieni
hipaus olkapäälläni tai ennen yötä
minun turvanani.
Minä tunnen sinut.
Sinä elät luonani,
sydämessäni,
minä kannan muistoja.
Kannan kaunista, hyvää,
opettavaa. Niitä monia
minä muistelen.
Sinun ohjeita, arvoja, neuvoja,
oppeja, ystävyyttä, rakkautta,
lämpöä, huolenpitoa, hyväksymistä,
ymmärrystä, kunnioitusta.
Ihan kaikkea mitä  elämääni annoit.
Jokikinen on tärkeä niistä.

Niin minä muistan.
Minä vaalin, minä
lupaan yhä.
Sinä näet minut ehkä,
myös minun lapseni.
Heilläkin on iso ikävä sinua.
Niin monella muullakin
on sinua ikävä.

Tänään kuukausia
kahdeksan, kun sinun
elämäsi täällä maan päällä
päättyi.
Muistan sen kuin eilisen,
yhä minä muistan.

*Rakkaalle elämäni enkelille,
sieluni ymmärtäjälle,
omalle äidille

28.9.2015 alkuillalla.*