Sunnuntain huokua

Huomenta.

Syksy on jo pitkällä.
Tänä aamuna aika kylmä aamu.
Syksy on minulle joskus tosi vaikeaa aikaa. Ahdistus - masennus, tuo minun ikävä "seuralainen", diagnosoitu 2009 syksyllä jo. Noh, sen kanssa kyllä olen oppinut elämään, sanotaan, että jo ihan hyvin.

Alkuajat sen kanssa olivat vaikeita ja monenmoisia tukitoimia tuli kokeiltua.
Sen jälkeenkin monenlaista sekä psykologia, yhä käyn psykologilla.
Viime kuukausina tilanne on ollut aika tasainen, onneksi. Läheisimmät ihmiset tietävät sen eivätkä pidä minua varmaankaan erilaisena kuin silloin joskus olin.
Tosin, olen "hävittänyt" ihmisiä elämästäni siksi, kun eivät uskoneet tai ymmärtäneet, että mikä minulla oli vaikka minä siitä kerroin. Itsekin vasta opettelin elämään ja ymmärtämään asiaa silloin.
Se aika oli tosi vaikeaa niin minulle kuin läheisilleni, se oli muillekin uutta eikä vain minulle.
Osa pelästyy, jos kerron että minulla on se diagnoosi. Kun se ei näy ulospäin, osa pitää sitä ihan outona minussa tai ehkä osa vaan ei uskalla nähdä sitä minun piirteenä. Osa pelästyy ehkä, koska eivät ole nähneet minua ahdistuneena tai masentuneena millainen silloin olen.

Kun olen ahdistunut tai masentunut, saatan olla hiljaisempi kuin yleensä. Olen normaalisti aika sosiaalinen ja puhun kyllä, mutta on minulla omat rauhan hetket sekä tarve olla hiljaakin. Sekä myös tarve kuunnella muita, sitäkin teen tosi mielelläni.
En  ole suuna päänä aina puhumassa vaan kyllä, minähän rakastan myös hiljaisuutta sekä rauhaa. Jos olen ahdistunut näkyy se toiminnassani, ehkä jonkinlaisena pysäyksenä, asioiden ikäänkuin hitaammin käymisellä.
Teen asioita, mutta teen ne hitaammin.
Pääni sisällä ehkä myllää, mutta pystyn sen ilmaisemaan, nykyisin paljon paremmin
kuin ennen.
Täytyy pysähtyä enemmän silloin.

Selviän ehkä osin siksi paremmin, että olen elämässäni taistellut paljon. Tosi paljon olen kokenut vastoinkäymisiä. Olen haavoittunut, saanut arpia. Olen vahvistunut, kun päättänyt olla vahva. Toki en sitä ole läheskään aina.
Olen myös heikko ja haavoittuva sekä herkkä välillä. Niinkuin ihmiset usein ovat.
Olen  oppinut, että liian helpolla ei kannata luovuttaa. Oli aikoja, kun luovutin ihan liian heti ja siitä ei seurannut hyvää.
Joskus liikaa on ollut, ihan liikaa syytöksiä, itsensä syyllistämistä jne. Mutta ei nekään asiaa auta, pahentavat oikeasti vain.

On asioita mitkä laukaisevat sen, on asioita mitkä vaikuttavat.
Silloin minä saatan olla tosi väsynyt, olen silloin sitä psyykkisesti ja fyysisesti. Minä kamppailen välillä pienistäkin asioista. Esimerkkinä päivän suurin työ voi olla pyykkien selvitys tai tiskikoneen tyhjennys/täyttö. Joskus kauppaan meno tuntuu aivan liian ylivoimaiselta.
Ponnistelen joskus kovastikin, että saan   asioita tehtyä.
Ahdistus tai masennus voi kestää pari tuntia tai päivän, mutta pitempään ei enää moneen aikaan ole kestänyt. Joskus aamusta iltaan, kuten varmasti kaikilla toisinaan, on niin tunnerikkaita hetkiä, raivosta iloon.
Käyn läpi tosi paljon, jos minulla on vaikka ahdistus olot päällä. Mutta yhden (useitakin) diilin olen itseni kanssa tehnyt. Nimittäin ahdistuneena pyrin irrottamaan sen minusta, minut siitä, ennen yötä. Nukkumisesta ei muuten tule mitään. Minun, joka rakastan nukkua, on mielellään saatava 7-8 tuntia yhtäkyytiä unta. Muuten olen seuraavana aamuna täysi hirviö. Kirjoitan vaikka ahdistuksessani tai puran sen jotenkin muuten.
Myös ulos kävelylle meno voi olla parasta.
Joskus ihan jonkun kanssa juttelu auttaa.
Kävin ryhmä jakson mikä oli erittäin hyvä juttu. Siellä sai keskustella, kuunnella, niinsanotusti vertaistukea sain sieltä.

Nekin ajat oli, kun halusin vain maata ja olla hiljaisuudessa. Aamuisin nouseminen oli täyttä tuskaa, halusin vain olla peiton alla, yksin, hiljaa. Lapset, pojat, nyt 6 ja 7 vuotiaat, pitivät minut elämässä kiinni. Pojat olivat vielä pieniä, perushoitoahan se oli paljon. Niihin meni aikaa ja välillä joku tuntui vaikealta, mutta sain ne tehtyä. Mutta muistan päiviä, kun en jaksanut mennä edes ulos lasteni kanssa. Onneksi oli vain sängystä noustava, tehtävä asiat lasten kanssa. Saatoin olla yhä yöpaidassa kotona, kun mieheni tuli töistä. Saatoin olla itkuinen,
poissaoleva, mutta minä olin päässyt sängystä ylös. Olin hoitanut pojat, mutta en itseäni. Pojille minulla oli aina aikaa, yhä on. Omiin lapsiin rakkauteni vain kasvaa päivä päivältä. Silloin kotikin oli aivan sekaisin *voi olla välillä vieläkin, mutta minä en olekaan mikään tip top koti järjestyksessä ihminen. Elämän jäljet kyllä saa näkyä, kunhan tarvittavat löytyvät. Pojat aika hyvin jo laittaa leluja ja muita paikoilleen, siistitään paikkoja yhdessäkin kotona jne.*.

Syksy 2009-syksy 2010 oli niin sekavaa aikaa, voin kuvata sitä täysin sanalla kaaos. Sen jälkeenkin, se oli täysin elämän kaaosta. Hallitsematonta, sumuista, itkuista, rikkonaista aikaa. Muutakin, jopa surullista, mutta toki olihan siellä myös paljon iloa ja hyvääkin. Pari vuotta kyllä meni tosi sumussa, kuopus poikamme ensimmäiset vuodet. Koin huonoa omaa tuntoa niin monesta asiasta. Lisäksi olin mielestäni huono äiti, koska en jaksanut tehdä asioita lasten kanssa vaikka halusin. En jaksanut mennä puistoon, kerhoon, kylään läheskään niin usein kuin ennen, minä vain en jaksanut. Minusta vain ei ollut siihen, koska olin itse niin puolikunnossa.
Kunnes sain asioihin tukea ja apua, alkoi asiat parempaan päin sujua ja aloin itse eheytyä, pienin askelin se tapahtui. Olin omasta mielestäni myös niin huono vaimo ja naisena hukassa. Niin monta eri "roolia" kun itselläkin on. Sain tukea myös onneksi läheisiltä, ystäviltä ja sukulaisilta. Oma äiti ja iskä sekä pari hyvää ystävää auttoivat tosi paljon, kyllä muutkin. Meillä kävi ehkä vuoden verran perhetyö välillä kotona. Ne ihmiset ovat yhä sydämessäni, kuten niin moni, auttoivat minut näkemään asioita sekä uskomaan, että minähän selviän.
Masennus - ahdistus ei häviä kokonaan välttämättä, mutta muotoaan se on selvästi muuttanut minussa. 


Minun elämäni valot ---- läheiset, ystävät
sekä musiikki!
Niin paljon minä nousin ahdistuksesta myös musiikin avulla. Minä itkin biisejä kuunnellessa, mutta minä myös vahvistuin.
Niin paljon minä olen saanut musiikin tuomasta. Yhä saan. Ja yhä itken joskus koskettavista sanoista, jostakin musiikin tuomasta olosta ja/tai tunteesta tai muistoista.
Musiikkii koskettaa. Minulla on kaksi bändiä mitkä ovat suosikkejani olleet kauan:
CMX sekä Kotiteollisuus.
On monia muitakin, mutta nuo on täysin
minun suosikit.
Minä olen selvinnyt myös äitini kuoleman yli suureksi osaksi edellämainittujen ansiosta/avulla.
Läheiset, ystävät sekä musiikki!!
Niin suuri ja kaunis kiitos kaikille
heille, teille jotka mahdollisesti luette
tätä tekstiäni.
Niin monia ketkä ovat kulkeneet elämässäni, niin vasta kuin myötämäessä.
Sekä puolin toisin olemme auttaneet, kuunnelleet, tukeneet. Olemme yhdessä kokeneet paljon, muistoja niistäkin

Kyllä olen oppinut itsestäni, sellaista itsensä tarkkailemistahan se myös on. Se onko se ahdistusta vai masennusta... sitä punnittava.
Minulla se on enemmän ahdistusta. Niitä asioita minä "luen" itsessäni paljon.
Luonnettani se ei ole juuri muuttanut, olen syvällä itsessäni, pohjimmiltani olen yhä sama nainen. Ehkä läheiseni ja ystäväni olisivat oikeita kertomaan olenko minä muuttunut ja jos olen niin miten. Mutta tunnen itseni niin hyvin, että pystyn kertomaan etten pohjimmiltani ole muuttunut.

Minä olen oppinut siitä myös paljon.
Minulla on myös työhistoriassani jotakin kokemusta psykiatrian puolelta sekä
opintojeni ajoilta jotakin. Ehkä niiltä ajoilta on jäänyt mieleeni jotakin mikä voi minua omassa sairaudessani auttaa tai lähinnä auttaa sen ymmärtämisessä.
Se on vain osa minua.
Osa  mikä välillä näyttäytyy ja välillä ei.

Vuodenajat vaikuttavat välillä vaikka miten taistelen ahdistusta tai masennusta vastaan.
Syksyn kauneus on rauhoittavaa, helpottavaakin. Se antaa kyllä myös voimia.
Syksyisin on kuitenkin aistittava, tunnusteltava ja tutkailtava itseään tarkkaan.
Tosin onhan se sitä joka päivä.
Omia olotiloja olen oppinut lukemaan yhä tarkemmin. Sekin helpottaa.
Osaa aistia, ennaltaehkäistä ehkäpä myös
jotenkin jotakin tai mitä pystyy.
Tämä syksy on ollut vaihtelevaa
oman voinnin  osalta, mutta toistaiseksi on mennyt paremmin kuin viime syksynä.
Viime syksy oli tosi vaikeaa aikaa.

Minä olen hyväksynyt asian, se on minussa. Minä elän elämääni myös nauttien, iloiten
vaikka on vaikeitakin juttuja.
Eihän elämä voikaan olla pelkkää aurinkoa.
Pyrin löytämään joka päivästä jotakin hyvääkin vaikka ahdistus / masennus olisi suurta.
Minun vain on täytynyt opetella.

Uskon, että perusluonteeni ja jo lapsuudessa saamani elämänarvot sekä suhtautuminen erilaisuuteen ovat auttaneet.
Niin suuri kiitos vain vanhemmilleni siitä. Kumpikin äiti sekä iskä ovat todella positiivisia luonteeltaan (äiti oli) ja meillä on opittu kunnioittamaan erilaisuutta.
Elämä antaa mitä antaa ja kiitämme kaikesta minkä saamme.
Ehkä noin voisin tiivistää vanhemmiltani opittua.

Minä olen aika positiivinen ja monessa asiassa optimistinen. Perus iloinen nainen.
Niin ja osin ehkä myös auttava, kiltti ehkäpä myös.
Oli  aika, kun olin ehkä ihan liian helposti saatavilla, olin auttamassa ja omat jutut jäi täysin retuperälle. Minun oli opittava hoitamaan itseäni enemmän. Toki yhä autan, kuuntelen, tuen. Mutta sellaisen sanan kun ei, olen ehkä oppinut sanomaan useimmin tai silloin kun oikeasti vain en jaksa tai pysty. Ennen revin itseäni moneen paikkaan vaikka olin tosi väsyksissä. Sitten minä kannoin omassa huonossa voinnissa jälkeiset.
Ystäviä ja kavereita minulla on paljon. Osa on jo ennen koulua tavattu ja yhä ollaan ystäviä. Huikeata.

Minun lempinimi on ollut 1. luokalta asti Kipu.
Yhteensattumaa lie, että kipua elämässäni on
ollut paljon. Minulla on nuorena todettu migreeni. Se on ollut pitkään jo minulla.
Muutaman vuoden se on ollut enimmäkseen hyvin hallussa, mutta välillä se näyttäytyy yhä kyllä. Olen ikäisekseni kokenut suuren määrän kuvauksia, tehty pari operaatiotakin minulle. Tällä hetkellä minulla on fysikaalinen kuntoutus menossa. Selkä, niska alue vihoittelee aika ajoin. Nyt on niskan alueen hoitojakso. Siellä on isoja lukkoja mitkä aiheuttaa kipujakin. Oma hoitoa myös kotona toki teen.
Minulla on selässä skolioosi, mikä aiheuttaa omat juttunsa.
Minun muita lempinimiä on myös Kirpula, Kipo, Kipa. Yleisin kyllä on Kipu kuitenkin.
Siitä muodostui tähän blogiini nimikin. Kipuilua on kuin osa minua, koska lempinimi on Kipu.

Olen viime vuosina oppinut pitämään enemmän jalkani maassa.
Minun ahdistus/masennus rajoittaa myös jonkin verran elämässä asioita. Alussa rajoitukset olivat ärsyttäviä, mutta senkin kanssa vain olen oppinut elämään ja hyväksymään sen.
Niin, kyse on diagnoosista mikä
ei näy minusta ulospäin, läheskään kaikille
eikä varsinkaan lähes aina. Ja se on vaihtelevaa.
Olen oppinut hyvin tunnistamaan itseäni, mutta yhä välillä osa ei ole niin ennakoitavissa.
Nykyisin suhtaudun itse asiaan paljon rauhallisemmin, sekin kertoo, että olen hyvin asian kanssa oppinut elämään.
Myös oppinut olemaan niinsanotusti itselleni armollinen. En vain voi tehdä ihan kaikkea enkä voi jatkuvasti kantaa omaa huonoa tuntoa jostakin tekemättömästä tai huonosti tehdystä asiasta. Olen sitäkin opetellut viime kuukausina jälleen lisää. Armollinen on välillä itselleenkin ja asioille oltava.

Heräilty on kaikki sunnuntain aamuun.
Tuikut liekissä keittiön pöydällä.
Juon kahvia.
Lapset katsovat ohjelmia.
Viikonloppu aamujen iloja pojille sillä arkisin eivät saa katsoa aamulla lastenohjelmia, koska se aiheuttaa heille omia kiemuroita liikaa. Yhteinen sopimus mikä pitää ja paremmin keskittyvät arki aamulla muihin touhuihin,
kun ei ole tv ollut auki.
Muutenkin kun itse olen tosi paljon keskenään poikien kanssa, onpa arki tai ei, olemme paljon kolmistaan. Yritän tehdä edes jotakin niin, että meillä asiat sujuisi mahdollisimman selkeästi ja kuitenkin kivasti. Tosin eihän se läheskään aina niin suju. Haasteita riittää kuitenkin. Arki on välillä yhtä hullunmyllyä, kuten viikonloputkin. Välillä elämä on kuin vuoristorata, välillä karuselli vaikka mitä. Ehkä maailmanpyöräkin.

Vastuuta, suunnittelua, toteutusta, muistamista on yksinään valtava määrä ja ne asiat vaikuttravat suuresti.
Osa  tuo todella lisäksi omat hyvät sekä ne huonot puolet esille. Usein voin huomata, että monen asian yhtaikaa muistaminen ja toteutus vie niitä voimia ha voin olla illalla tosi poikki, kun pojat on unillansa.
Puoliso on yrittäjä, tosi pitkiä päiviä töissä, on paljon töitä. Hyvä, että töitä on, mutta se on myös perheelle ollut välillä rankkaa, kun iskä/mies on vähemmän kotona. Minä suurimman osan olen muksujen kanssa. Tosin kun hän on, hän on loistava iskä meiän lapsille, puuhaa poikien kanssa jne.
Olen kai siihen vain oppinut, että pyöritän tätä karusellia pitkälti itekseni. Toki valehtelisin, jos väittäisin siitä aina täysillä nauttivani.
Kyllä siinä on monia itkuja ja purkauksia köyty ja ollut.  Hampaita purren menty aamusta iltaan, nähty raivareista herkkiin helliin hetkiin. Elämää todella, monine vivahteineen. Iloineen ja suruineen, täysin juuri sitä.

Omien poikien kanssa touhuilut ja heidän seurailu on niin antoisaa kuin välillä rasittavaakin. Niin tämäkin äiti on välillä aika väsynyt, mutta onnellinen. Miten äkkiä aika meneekin. Nyt esikoinen on jo koulussa 1.luokalla ja hyvin alkanut. Sekä kuopus on esikoulussa, sekin sujunut hyvin.
Sitähän tämä on, äitinä olo.
Niin  huomioita, huolia, välittämistä, rakkautta, ikävää, ohjausta, neuvontaa, turvaa, vastauksia, kannustusta, tukemista, kiukkua, kysymyksiä, ihmeitä ja vallan vaikka mitä muuta. Välillä äiti on ihana, maailman paras ja rakas. Milloin äiti taas on ihan tyhmä. Äidistä siis on moneksi. ;)
Pojilla on vain 1 v 3 kk.tta ikäeroa, joten
heillä touhut sattuu hyvin yksiin. Tosin perus meininkiä eli myös riitoja ja nahinoitakin riittää.
Isommalla on astma, mutta hyvällä hoidolla. Muuten pojat ovat perus terveitä, iloisia, tasapainoisia, reippaita vauhti poikia. Kiitos siitäkin, että pojat ovat elämässäni! Lapset ovat kuitenkin elämän suuri lahja!

Kirjoittelen jotakin runoilujani tähän taas,
olen kirjoitellut niitä elokuussa.
Rakkaudesta, ikävästä,
haikeus ja kaihokin voivat sieltä löytyä.
Siellä on ripaus myös intohimoa, sitä mitä
jokainen aikuinen elämässä kaivannee.
Itse ainakin ja onneksi sitäkin on.


************************************

Illan tullessa.
sen hämyssä.
Yön sylissä,
sen kauneudessa.
Kuun kajossa,
sen rauhassa.
Sinä minun kuutamo.
Tähtien alla.
Aamulla auringon noustessa,
hiljaisuuden väreet,
rauha vain seuranamme.
Toisemme, jos vain haluamme.

Elokuussa 2015.

*****************************

Tähdet tuikkivana jossain.
Kuunvalossa hohtaen ihomme,
hämyssä illan, melkein jo yön.
Hiljaa, rauha huokuu.
Järvien pintaan kuunvalo
heijastaa itseään.
Kaunista, niin rauhoittavaa.
Siinä voisin vain viipyä.
Aamun usva viljapelloilla
tanssii, ilakoi siellä.
Näen unta,
näet unta,
toistemme ihon huokeessa.

Elokuussa 2015.

*******************************


Auringon laskiessa
tulit mieleeni.
Illan hiljaisessa
tuulahduksessa
pysyit mielessäni.

Tähdet saapukoon,
Kuunvalo turvaa antakoon.
Yö minut syliinsä sulkekoon.
Terveiseni sinulle tuuli tuokoon.

29.8.15 illalla.

****************************

Unessani,
kuunvalossa,
tähtien tuikkiessa.
Sinä.

Maisemassani,
järvien kimalluksessa,
laineiden liplatuksessa.
Sinä.

Kauneudessa,
tuulen henkäyksessä,
sen sanoman kuiskiessa.
Sinä.

Hetkessäni,
pilvien liikkuessa,
niiden muotoutuessa.
Sinä.

Kyyneleissäni,
sateen pisaroissa,
niiden huuhtoutuessa.
Sinä.

Kaipuussani,
syksyn värien loisteessa.
Sinä.

Auringon laskiessa,
yön saapuessa.
Sinä.

Elokuun 2015 lopussa illalla.

*******************************

Syystuntemuksia

Tähdet kauniina
siellä omasi,
omani,
kaikilla omansa.

Kuu, niin pyöreänä,
valtavana,
voiman lähteenä,
kauneuden merkkinä.

Tuuli kuiskailee
sanomaa,
se henkii huokaustaan.

Sade huuhtoo
kesää pois.

Puissa kellertävät
jo lehdet.

29.8.2015 aamukahvilla syntynyt.

**********************************

Kuuta katsellessa
tänä iltana
pimeässä syksyssä
suljen silmäni ja toivon.
Toivon sinulle jotakin.
Elämääsi hyvää ja voimaa.
Rakkautta, terveyttä,
vahvuutta, rohkeutta,
niitä sinulle ainakin toivon.
Tähtiä katsellessa
toivon lisää.
Sinulle omasi,
kaikille omansa,
jokaiselle oman tähden
suojaksi elämän poluille.
Katselen aikani
tähtiä, kuuta.
Käperryn peiton alle
ja toivotan hyvää yötä
maailmalle.
Hyvää yötä sinulle.

30.8.2015 myöhään illalla.

*******************************

Tämä
minussa.
Sieluni vapiseva
maisema.
Jalkani niin väsyneet.
Ihoni on kaipuussa,
sydämeni pomppivana.
Mieleni väsyksissä,
harhailevat sanani.
Sinä muualla,
minä täällä.

Rakkauteni kasvaa,
sinuun voin luottaa.
Minua sinä yhä pystyt
rakastamaan vaikka
olen niin rikkinäinen välillä.
Olen niin heikko, mutta kyllä
minä vahvistun.

Sinä teit minut ehjemmäksi,
sinä rakastit minua,
kun  olin niin heikko.
Kun minä huusin, raivosin,
silti sinä pysyit lähelläni
etkä lähtenyt kuitenkaan.

Kun minä murruin, sinä
pysyit, sinä nostit minua
ylös. Sinä nostit.
Kun minä surin.
olin niin pirstaleina,
niin surullisena,
sinä näit kuinka minuun
sattui. Kuinka minä hajosin.
Sinuakin sattui,
mutta sinä olit
minua vahvempi.

Sinä yhä jaksat.
Minun rakkaus sinuun
kasvaa, elää.
Minun elämäni olisi tyhjää
ilman sinua.
Kiemuroita, myrskyjä,
niin monia heikkoja
hetkiä koettu on.
Silti tämä on vahvaa,
tämä on.
Niin pysykööt
vahvana, luottavana,
kantavana.

* teksti
aviomiehelleni
aamun huokeessa
27.9.2015 aamukahvilla.*

*********************************